United States or Kosovo ? Vote for the TOP Country of the Week !
Toini ei voinut jatkaa lukuaan pitkään aikaan. Kyynelvirta toisensa jälkeen sumensi katseen. Totisesti tässä huusi ihmisveri, huusi taivasta kohden. Heikko kajastus idässä ilmoitti jo aamunkoittoa, kun Toini uudelleen tarttui paperikääröön, jatkaakseen lukuaan. Hän säpsähti nähdessään päivämäärän. Se oli sama, jolloin hän kuten luuli teki herra Häggin tuttavuutta.
Sinä päinvastoin otit kuin kädestäni ja autoit eteenpäin, sinä, hyvä, tyyni tyttöni. Käärö valahti Toinin kädestä ja hän painui ajattelemaan. Herra Häggin omituiset kysymykset muistuivat hänen mieleensä, ja niiden avulla hän vähitellen pääsi perille. Hän muisti sen kesäisen päivän, jolloin hän nuoren, ujon ylioppilaan saattamana oli kulkenut parisen kilometriä, matkalla avomielisesti keskustellen.
Vihdoin Toini kuuli liikettä puuvajasta ja avatessaan oven näki hän Heikin puita pilkkomassa. Mutta ei tietänyt poikakaan äidistä mitään. Ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hakea puutarhasta. Kiiruhtaessaan pientä lehtimajaa kohti, kuuli Toini äänekkäitä nyyhkytyksiä, ja kun astui lehtimajan ovelle näki hän rouva Häggin painuneena puutarhapenkille, hillittömän itkun vallassa.
Samassa kun viimeinen sana luiskahti huulilta, sattui rouva Häggin katse hänen miehensä tummanpunaisiksi leimahtaviin kasvoihin, ja moittivasti päätään pudistaen teki rouva poloinen liikkeen, jolla osoitti suovansa, että olisi voinut puraista kielensä poikki, ennenkuin tuo viimeinen »vaivainen» sana tuli lausutuksi. Toini koetti asiaa parantaa kiiruhtamalla kertomaan.
Seuraavilla rattailla tulivat Heikki, Helmi ja tohtori Häggin perheen nuoremmat jäsenet. Ihmeellisen tyyni ja juhlallinen, hiljaista iloa uhkuva loppukesän tunnelma vallitsi sinä päivänä luonnossa.
Vankkana ja ääntämättä kiiti merimies avantoa ja hengen vaaraa kohden päästämättä hätähuutoa tai pyytämättä apua ihmisiltä, jotka toisen läheisen avannon luona kummastellen ja suu auki näkivät ukko Häggin mäkeä laskevan ja täyttä hojakkaa panevan suurta avantoa kohden. Silmänräpäyksessä oli hän kuormineen kelkkoinensa koskessa jään alla. Tämän nähtyään saivat näkijät äänen.
Sen minä soisin tapahtuvan miehelleni. Hän poloinen tarvitsisi enemmän iloa. Ainainen tyytyväisyyden paiste oli kadonnut rouva Häggin kasvoilta ja sen sijalle oli siirtynyt äidillisen hellä, sydäntä liikuttava hohde, samanlainen kuin se, jota ihailin muuttoiltana hänen katsellessaan vanhinta tytärtään. Se ei ole säälittävä, jolla on sellainen vaimo kuin te, sanoin liikutettuna.
Ehkä me istuudumme tähän, ehdotti hän sitte, vetäisten pari raihnaista puutarhatuolia lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa. Me levähdämme tässä ja juomme toisen kupin kahvia, sitte mennään katsomaan puutarhaa. Mutta huolimatta rouva Häggin ponnistuksista ei puhe ottanut oikein sujuakseen.
Hän oli nyt tehnyt ensimmäisen ulkomaamatkansa. Oli kuin helpoitus, kun sai vakuuttaa tätä. Toini oli ollut kuulevinaan katkeran, kateellisen sävyn herra Häggin sanoissa. Mutta sitte olette matkustanut kotimaassa? Sanoissa särähti taaskin terävä sointu. Rouva Hägg katsoi ihmetellen mieheensä. Mitä hän tarkoitti? Ja mikä oli häneen mennyt?
Samassa kun he etehisen portailta astuivat pihamaalle, sanoi hän iloisesti ja kovalla äänellä: Tulkaa nyt puutarhaamme katsomaan! Sitte hän tuuppasi silmää iskien Toinin käsipuoleen, kuin sanoakseen: osaanpas minäkin niitä valtioviisauden metkuja. Rouva Häggin äänekäs huomautus teki tehtävänsä. Se herätti pihalla olevien huomion.