United States or Zimbabwe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Se mieles murheet häätää pois, sun intoon, hehkuun saa! Se viihtää lesken kyynelveet, se syämet soinnuttaa. Hei, onneks siis John Otrapään! Hei, maljat pohjaan vaan! Tuon suku suuri varttukoon maass' Skottein ainiaan! Pitkäst' aikaa. Ei vanhat veikot unhoon jää ja välit ystäväin! Sa vanha veikko, terve, mies, taas pitkäst' aikaa näin!
Kaarlo Kramsulla ei ole mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole syytä juuri nyt huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina ollut yhtä toivotonta. Runo Onnensa etsijä soinnuttaa edelleen samaa mielialaa.
Vähitellen rupesi Othello, tuo miehisen lemmenvihan ikuinen perikuva, nousemaan hänen sielun silmiensä eteen kaikessa imponeeraavassa suuruudessaan. Suora mies oli Othello, synkän intohimon leimaama kova soturiluonne, vaistojensa ja halujensa vallitsema. Vain Desdemonan lempeä naisellisuus oli voinut hänestä heleämpiä, päivänpaisteisempia puolia ilmi soinnuttaa.
Niin tuntuvi, kuin suvipäivänä, Kun korva kuulee tuhat säveltä, Ja rinnat riemuansa uhkuvat, Ja Luojaa kiittää henget hurskahat! Täys', eheä nyt on mun onneni, Mut, voi, kun esteheks' ei lempeni Ois mulle tähdätessä ylöspäin, Luo Luojan, taakse ilmain siintäväin! Kun Ikuisen et sijaa valtaisi Mun sydämessäni, oi, armaani! Kun ikuisen ja maisen onnen vois Niin soinnuttaa, ett'ei ne riidass' ois!
Mik' on tuo haamu haaveksiva yössä? Kuink' kalmankolkko katsantonsa on! Käs' otsaan käy, siell' ajatus on työssä, Ja silmäst' tuikkii liekki levoton; Se kilpaa tekee ukon nuolten kanssa, Ja myrskyn ääntä rintans' soinnuttaa; Mut taivaalle luo pilvet verhojansa, Sielt' täht' ei tuiki, mies ei rauhaa saa.
Bellmanin, saksalaisperäisen se soinnuttaa eräiden ruotsalaisessa kansanluonteessa piileväin tunnelmallisten, surumielisesti iloittelevien ja vallattomien mielialojen herkimmäksi laulavimmaksi ilmestykseksi.
Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa. Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana: »Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa.»
Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä ja kantelo pyhä soi helisten täydellä voimallaan, veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot, ja mieleni muistot pian peittävät minulta taivaan ja maan. Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen: »Sun soittosi kielen me tahdomme jällehen soinnuttaa: kun kului pois elos kaunehin kulta, et tuntehen tulta sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa.»
Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, niiss' on suoja Suomenmaan; yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Suomalaisen kuokka, aura kyntäneet on Suomenmaan; kasvoi vehnä taikka kaura, maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa?
Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin: »armas Savonmaa». Nouse, lennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss' on suoja Suomenmaan; Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, lennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!