United States or Bolivia ? Vote for the TOP Country of the Week !
On yhtäkkiä siinä rannalla, missä kylmän pohjatuulen laine loiskaa ja pieniä vaahtopalloja kiitelee ylös hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt yli mustansinisen veden, pohjatuulen päältä pilvettömästä luoteesta, luo lahjomatonta kovaa valoaan niin, että näkyy jokainen lehti, jokainen rihva, jokainen sälö ja rako ranta-aidassa.
Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen oppini ilon evänkellumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden miesten edessä! Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä, äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja niinkuin minusta tuntui lohdutonta kaihoaan.
Vuori kuvastui jyrkkänä sen peilikirkkaaseen pintaan. Järven toisella puolella levisi niin kauas, kuin silmä kantoi, mahtava ruohotasanko, joka nyt juuri auringon noustessa ikäänkuin eli niistä tuhansista ja tuhansista eläimistä, jotka siellä kävivät laitumella. Myöskin tuo ääretön erämaa pohjoisessa ei tehnyt tavallista lohdutonta, kaameaa vaikutusta mieleen.
Suo anteeks, urho, Ett' ääni, sinun huuliltasi tullut, Mun korvissani soi niin vieraalta. BASTARDI. Pois kaikki sievistelyt! Mitä uutta? HUBERT. Hapuilen tässä pilkkomustass' yössä Tavoittaa teitä. BASTARDI. Lyhyeen: mit' uutta? HUBERT. Oi, hyvä herra, yön mukaista uutta, Kamalaa, mustaa, julmaa, lohdutonta! BASTARDI. Esille uutisesi hirvein haava! En ole nainen minä, enkä pyörry.
Hän ääressä tumman kaivon on pilvien kulkua katsellut, hän tähtiä tyyniä taivon on sykkivin sydämin seurannut. Häll' on nuoruus ja nöyryys ja hyvyys, häll' on voimaa voiton ja taistelun, häll' on luonnon loputon syvyys, joka ei ole enää mun, ei sun. Sanaa tutkien lohdutonta me olemme varhain väsyneet, me olemme liian monta ja hyvää kirjaa lukeneet.
Surra tällä tavoin pientä ventovierasta poikaa. Mutta elä nyt kuitenkaan sano häntä ventovieraaksi! Me emme voittaneet koskaan pojan rakkautta, Alfred. En minä. Etkä sinäkään. Ja nyt se on myöhäistä. Myöhäistä. Ja niin aivan lohdutonta kaikki. Sinä tässä olet syyllinen! Minä! Niin, juuri sinä! Sinun on syysi, että hänestä tuli sellainen kuin tuli!
Myöskin Hästesko jätti hakemuksensa kuninkaalle, jossa pyysi majesteetilta armoa siitä »perinpohjaisesta perikadosta, joka tuomion nojalla ei ole ainoastaan minun edessäni, vaan tulee myöskin välttämättä kohtaamaan viatonta, lohdutonta ja surevaa perhettäni.»
Miksi sitte nyt, tänä hiljaisena iltahetkenä, jolloin kaikki muut jo nukkuvat ja luonto ulkona itkee hillittyä, lohdutonta itkuaan, miksi istun kynä kädessä ja uskon paperille ajatuksiani? Miksi uhraa saituri aarrettaan aikaa? Pakosta. Ei ulkonaisesta, vaan sisäisestä. Se väsymys, jota kaikkien kasvot tänään heijastivat ja jota luontokin huokui, se on minutkin valtoihinsa saanut.