United States or Qatar ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mitäpä hänellä enää oli maailmassa tehtävää! Sillä hänestä ei enää olisi äidiksi eikä vaimoksi. Lapsiraukat! Ja Herman? Hän näki Hermanin edessään voimakkaana, tarmokkaana ja iloisena niinkuin ennen. Kuinka voi olla mahdollista, että sama Herman olisi saattanut sytyttää puotinsa tuleen? Hänen asiansa olivat sotkuiset, hän pelkäsi käyvän hullusti, siitä kait se onneton ajatus hänessä heräsi.
Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja hytkytys ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan hiukan hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteen laidalle lapsia yhä katsellen. "Niin siinä ne ovat", sanoi Sanna. "Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."
Ester peitti silmänsä. Surettaako se sinua, Esterini? kysyi kreivi. Ei. Ajattelin vain, että nuo lapsiraukat ovat menettäneet äitinsä. Sinun pitää korvata heille tämä vahinko. Sinun pitää ruveta heille hyväksi äidiksi. Ester pudisti surullisesti päätänsä.
Woi hywä Jumala kuinka lapsiraukat oliwat mielissään ja iloissaan kun minä tulin kotiin. Mikäs se oli, jokohan juna tulee?" "Ei se ollut junan wihellys, poikaset siellä waan kouriinsa puhaltelewat; kertokaa waan loppuun asti", sanoin minä.
"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen," tapasi Matti sanoa, kun Sanna varoja pyysi maitotilkan ostoon lapsille. "Hyvä ihminen," vastusteli Sanna, "mitä nuot toimeen tulevat kuivalla leivällä ja silakoilla... Joskus edes tarvitsevat maitotilkan, lapsiraukat ... ei noilla muutenkaan ole herkulliset olot.." Sanna heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.
Kun isä Merlier palasi, hyökkäsivät kaikki kyläläiset hänen kimppuunsa kysymään: »Tuleeko täällä tosiaankin taistelu?» Hän ei vastannut, nyökäytti vaan hitaasti päätään. Mutta tultuaan myllyyn ja nähtyään Fränzchenin ja Dominiquen katseen jännitettynä suuntautuvan häneen, otti hän piipun suustaan ja sanoi: »Lapsiraukat, teidän vihkiäisistänne ei tänään tule mitään».
Tuolla juoksenteli epätoivon valtaan joutunut äiti hakien lapsiaan, tuolla taas etsiskelivät lapsiraukat vanhempiaan, kaikki itkien ja valittaen nähdessään vanhat, hauskat ja kodikkaat talonsa ja niiden mukana vähäiset talous- ja huonekalunsa, monen ainoa omaisuus, perustuksiaan myöten poroksi palaneen. Epätoivon ensimäisessä huumauksessa syytettiin englantilaisia koko onnettomuudesta.
Tuomas oli jo päässyt perille, mitä isä tahtoi sanoa, ja auttaakseen sitä jatkoi: Niin, kyllähän se miehen mahtaa ottaa, ja jos paha sattuu, niin silloin nuo lapsiraukat joutuvat huonolle jäljelle. Sitähän minä pelkään, sai vanhus pahalta mieleltään sanotuksi. Hoitanet noita silloin... Vesissä silmin lupautui Tuomas.
Mutta kun kahdeksanvuotias John Wilson Brighton'issa ja yhdeksänvuotias Alice Penn Oxford'issa, jotka tässä kertovat pelastuksestansa, ja autuudestansa, innostansa toisia kääntämään, jotka tässä kertovat, että heidän isänsä ja iso-isänsä vielä palvelevat perkelettä ja julkisesti kehoittavat heidän puolestansa rukoilemaan, nämät "kääntyneet" lapsiraukat lukevat sanasta sanaan samalla hetkellä, mitä me lu'emme.
Ei vaikka Jumalan ja ihmisten edessä sen kautta tulisikin osalliseksi samaan rikokseen. Entä jos heidät molemmat vietäisiin vankeuteen jonakuna päivänä? Mihinkä joutuisivat lapsiraukat, heidän pienet, viattomat lapsensa, jotka eivät vielä edes ymmärtäisi, minkätähden isä ja äiti on pantu linnaan? Kuka pitäisi heistä huolta, murhapolttajien lapsista?