United States or Slovakia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta mutta että se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi, että vasemmukseni ontuu vaan että saatoit sen minulle sanoa? Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.
Paakkapa se hommasikin enemmän kuin Erkki itse hyvällä innollaankaan ennätti. Ja niin tuli muuan kevät ja kesä. Kauniina ja lupaavana rehoitti ruislaiho Erkkilän mökin vainiolla, ja muuan sarka ohraa. Harmajana paistoi tuolla palanen maata, vaan se oli hyvin muokattu ja saattoi odottaa siitä useampia tynnöriä potaattia. Lehmän kanttura ammoi mökin ympärillä.
Juokse nyt vinttura vipuhun, Kanttura tähän kaha'an, Jouvu riiviö ritahan, Pyöräsilmä pyyvyksehen, Ennen päivän paistamista, Ennen kuun kehittämistä, Auringon ylenemistä, Koi Jumalan koittamista! Oravan pyytäjä. Mielikki metsän emäntä, Komauta kumpuroita, Oravat orolle nosta, Rahat rannoille ajele, Jotta saisin sauan lyöä, Käsin koprin kuopotella! Missäpä olet orava, Kussa käyt kävynpurija?
Niistä nenäs ja nosta housus ja ole niinkuin, muutkin miehet! Jos olisi komisarius edes haukkunut aika tavalla, olisi minun jo puolta parempi olla. Mutta nyt te molemmat vain hommaatte, niinkuin kaikki olisi »juu» ja »jaa», ettekä puhu minun konnantyöstäni mitään?... Kukapa olisi uskonut, että tuo ukon kanttura sen koskipaikan niin tarkoin tunsi.
Mutta lähimpänä häntä, kaidepuiden luona seisova lyhyenläntä, pörröpäinen äijän kanttura, jota Nehljudof ei aluksi huomannutkaan, ei tehnyt ristinmerkkiä, vaan nosti päänsä ja alkoi tuijottaa Nehljudofiin. Tämä äijä oli puettu paikattuun takkiin, sarkahousuihin ja kuluneihin, niinikään paikattuihin saappaisiin. Selässä hänellä oli pieni kontti, päässä korkea kulunut karvalakki.
Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen kanttura kulkemaan semmoista matkaa... Häneltä olisi mennyt puoliyöhön! Mihin asti sinä veit? kysyi isä. Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti. Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä.
Ei silloinkaan sanonut: »Vanha kanttura, vääräsääri», jos lie ajatellutkin ... vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan, joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen. Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy, mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan, kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää.
Vielä oli aamullisissa repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee, vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.
Sinne päästyäänkin itki hän niin, että oli wedeksi sulaa. Hän tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen mielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta pienemmäksi. Wasta aamulla woi hän äidillensä selittää surunsa syyn, waikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt. Aamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura=saarnan.
Toi paistinkalat, kantoi viilit leilissä ... nyt katsoo vanhaksi: »Sen kanttura, sen vääräsääri ... sen väkäleuka». Saattaahan olla, mutta milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin. Onko se nyt siinä, minkä näköinen mies on, tai minkä ikäinen, kunhan vain on mies?