United States or Jamaica ? Vote for the TOP Country of the Week !
Siks sua etsinyt oon, Runotar, ja sun jälkiäs seuraan, kuuntelen kutsuas sun kaikista äänistä maan, että mun rintani kautt' olet antanut maailman soida, tuskien tuskan ja myös riemujen kaikkeuden, että mun kaipuuksein olet antanut luotujen kaipuun, niin että yhtä ma oon kaiken kanssa mi on koskaan kärsinyt, toivonut, sortunut auringon alla. Riemuni antanut oot, tuskani antanut oot.
N.s. »luonnontieteellinen maailmankatsomus», joka vastaa tähän myöntävästi, sisältää hänen mielestään yhtä paljon metafysiikkaa kuin mikä muu maailmankatsomus tahansa. Inhimillisen kulttuurityön suuret aikaansaannokset tuntuvat viittaavan päinvastaiseen suuntaan kuin luonnontapahtumien tieteellinen tarkastelu, joka avaa meille perspektiivin maailman kaikkeuden ikuiseen kuolemaan.
"Sanon sinulle: minun Jumalani majesteetti on niin peloittava, että sinun raukkamainen enkelikuninkaasi häviää hänen suuruutensa ja hänen järkähtämättömän peloittavuutensa edessä, kuten kirkkojesi kupu maailmankaikkeuden kaarikattoon verraten. "Ei, jos pilvissä olisi todellakin Kaikkeuden isä ja jollei hän voisi hallita kohtalon kamalaa kulkua, niin hänen itsensäkin täytyisi kauhistua.
Hyvyytes yksin pyytäjää ei auta, vaan monta kertaa vapahasti lankee ja rukouksen eelle ennättävi. Sinussa armo on ja sääli, laupeus ja ylevyydessäsi yhdistyvi se kaikki, mitä luoduissa on hyvää. Nyt hän, mi nähdä tähän saakka saanut kuilusta syvimmästä kaikkeuden on yksitellen asteet henki-elon,
Ja hän löytää ihmisen ja kaikkeuden tuskalliseen arvoitukseen ratkaisun elämystensä rikkaasta maailmasta. Epäilemättä on Johannes Müller ihmiskunnan elämänkaipauksen historiallinen ilmaisija. Ulkonaisen elämäntiensä vaiheista ja suhteistaan ihmiskunnan edustaviin ilmiöihin Müller itse kokonaan vaikenee.
Syntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat helkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään. Ja mitä lauloi nuori Väinämöinen? Hän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja ihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen. Hän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain sielunsilmillään.
Ei ole paikkaa mulla, ei aikaa, nimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa; muut ovat monet, minä olen yksi, mua eivät muut saa määritellyksi. Laki olen laulava halki elon laineen, Henki olen hehkuva kautta kaiken aineen,
Nämä tällaiset silmänräpäykset kavahduttavat uinuvan minämme ja kirkastavat yhteytemme kaikessa tapahtumisessa ja sen takana äärettömänä virtana vierivän salaisen luomisvoiman kanssa. Samalla kuin me oivallamme itsemme, oman persoonallisen totuutemme, pääsemme kosketukseen myöskin kaikkeuden totuuden, Jumalan kanssa.
Kansojen meri on ihmisyys. Mikä on määräsi, heleä henki? Kunne kuolevan suunta suora? Tahdon sulaa suurempaani, ijäisyyteen ikävä on. Yksi elää hetken, toinen vuosisadan, kolmannesta kerrotahan kevät-öinen taru. Aalto aaltoa seuraa, meren laulu on lakkaamaton, kuin on kaikkeuden luomisvoima, kuin on kuolon ja elämän kulku.
Näät ei oo lastenleikki laulaa pohjaa maailman kaikkeuden; kieli siihen, mi »mammaa, pappaa» sopertaa, ei sovi. Mut auttakoot mua Neiet armaat, joiden avulla Teeban piiritti Amphion, sanani ettei asiasta erois! Oi, rahvas kurjaa kurjempi tään paikan, jost' on niin virkkaa vaikeaa: ois ollut parempi syntyä sun raavahina.