United States or Turkey ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Hyvää iltaa, lapseni!" tervehti hän. "Hyvä, Elsbet, että jo valmistat illallisen, minä haukkaan nopeasti muutaman palan ja sitte lähden matkalle. Minun täytyy nimittäin vielä tänä iltana käydä Waldheimissa." "Waldheimissako? Tämmöisessäkö pakkasessa?" huudahti rouva Elsbet pelästyneenä ja Vilhokin näytti säikähtyvän.
Täänkaltaisessa koiranilmassa ei hän varmaan ole lähtenyt paluumatkalle, hyvää yötä siis!" Elsbet rouva sai kunnon yövartian sanoista vähän lohdutusta. Hänen ajatuksensa näytti todellakin sangen luonnolliselta. Tunsipa hän itsekin miehensä erittäin säännölliseksi ja tarkkatuntoiseksi. Kun hän ei ollut kotona kello kymmenen aikaan, oli varmaan joku seikka estänyt häntä palaamasta.
"Hän on viipynyt Waldheimissä ja palaa vasta tänään kello kahdeksan tahi yhdeksän." Vilho ei tietysti epäillyt äitinsä olevan oikeassa ja nautti hyvällä ruokahalulla ateriansa. Sitte meni hän kouluun ja jätti äidin yksin kotiin. Pojan mentyä palasi vaivaloisesti pidätetty tuska jälleen Elsbet rouvan sydämeen ja hän katseli taasen kadulle, eikö innokkaasti odotettu mies vihdoin tulisi näkyviin.
Hän nautti kiireesti lautasellisen lientä, pisti evääksi voileivän taskuunsa, kätki uskotut paperit huolellisesti rintataskuun, pani virkalakin päähänsä, tarttui matkasauvaansa ja aikoi jättää vaimonsa ja lapsensa hyvästi. "Mutta etkö kumminkin ota päällysnuttua", kysyi Elsbet rouva pidättäen häntä. "En, vaimo kultani", vastasi hän. "Ensin oli se minulla mielessä, vaan nyt olen toisin päättänyt.
Liemi lämmitti ja jos ravakasti astun, ei pakkanen tee minulle haittaa. Hyvästi Elsbet! Hyvästi Vilho!" Sen sanottuaan suuteli hän vaimoansa ja lastaan, jotka hellästi syleilivät häntä, irtaantui heistä ja riensi ulos yöpakkaseen. Oli jo tullut pilkkopimeä, eikä ainoakaan tähti valaissut synkkyyttä, joka melkein esti löytämästä tietä.
Rouva Elsbet huoahti, ikäänkuin pakahtuisi häneltä sydän kuullessansa hirmuista uutista, joka näytti hänen kauheimmat aavistuksensa todeksi, ja neuvos Heimberger etsi turhaan sanoja häntä lohduttaaksensa. "Kentiesi ei asian laita ole niin surkea kuin mies kertoo", sanoi hän viimein. "Voimmehan vielä toivoa, ett'ei tapaturma ole kuolettavainen.
"Jumala varjelkoon, että kunnon mies olisi joutunut jonkun onnettomuuden omaksi!" Hän kutsui erästä etuhuoneessa odottavaa palvelijaa ja lausui kiireesti tarpeelliset käskyt. Sitte kääntyi hän Elsbet rouvan puoleen. "Luottakaa minuun, hyvä rouva, kaikki tehdään, mitä tehdä voi", lausui hän.
Hiljaa itkevä rouva aikoi juuri noudattaa herra Heimbergerin neuvoa, kun ovi äkkiä lykättiin auki ja äsken lähetetty virkapalvelija äärettömän säikähtyneenä taasen astui sisälle. "He tuovat häntä jo, herra neuvos", kertoi hän. "Ketä?" "No, virkalähettiläs Wagneria! Oi häntä raukkaa!" Elsbet rouva huudahti ääneen pelosta; kanslianeuvoskin vaaleni. "Mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi hän.
Mutta silloin katosivat nekin, sillä äkkiä kiehtoi lumi sakeina hiuteina alas kadulle, peitti sen melkein kohta läpinäkymättömään sumuun ja ympäröi niin taajaan lyhtyjen lasit, että tuskin valon sädekään voi tunkeutua niiden lävitse. Elsbet rouva katsoa tuijotti pelästyneenä lumimyrskyn raivoa ja riehumista. "Sekin vielä lisäksi!" huokasi hän tuskaantunein sydämin. "Voi poloista mies raukkaani!"