United States or Greenland ? Vote for the TOP Country of the Week !
En, hyvät ystävät olemme, mutta minä piilotan aarrettani... Hä, hä, jos äiti ... menisi Jumalan luo, niin ... hä hä; ei minä piilotan ruusuani. Hänen ei tarvitse enään karata jonkun herran takia. Luuletteko te, että hän pakenisi minua? Aivan varmaan, hän pelkää niin herroja, että hän karkaa maailman loppuun, päästäksensä niitä näkemästä ... niin, sen hän tekee. Oi todellakin?
"Ja minun rakas poikani", huudahti äitini, tullen sen nojatuolin luo, jossa minä olin, ja hyväillen minua, "minun oma pikku Davyni! Tarvitseeko viitata minulle, että minä en rakasta kylläksi kultaista aarrettani, kalliinta pikku olentoa, mikä milloinkaan on löytynyt!" "Semmoisiin ei ole kukaan koskaan viitannut", sanoi Peggotty. "Viittasit oikein, Peggotty!" vastasi äitini.
Heleällä lapsen äänellä rupesin pimeästä nurkastani kertomaan vasta saatua aarrettani; se ei ollut jokapäiväisiä kertomuksia; siinä tuli esille kuningasta, hänen korkeaa virkamiestänsä, pappia renkeinensä, linnoja, kummituksia, väärän rahan tekijöitä ja lopussa heissäkin, vaikka niin törkeissä lain rikkojissa, totuuden valoa j.n.e.
Sentähden en tahdo lukita sitä ainoaa aarrettani vihoittamalla ihmisiä, jotka minulle eivät ole mitään pahaa tehneet." Näissä Annin viimeisissä sanoissa kuului jo lujuutta, vaikkapa niitä sanoessaan Anni tunsi itsensä vapisevan. "Ja ihmisten vihan tähden te ette siis tahdo palvella Jumalaa. Eikö tämä ole jo kauheaa", sanoi rovasti ja nyökytti päätään.
Mutta äitinä ette saa minua hätyyttää!... Minäkö käyttäisin sydänkäpyäni, aarrettani" hän pusersi innokkaasti lapsen sydämellensä "tätä suloista, viatonta lapsensydäntä itsekkäitten vehkeitten täyttäjäksi? Tämä on soimaus, jota en kärsi, jonka kumoon, ja josta teidän kerran tulee vastata Jumalan edessä!" Rouva kääntyi ja meni pois.
"Oi, armas äiti", huudahti Ester ja painoi äidin kättä sydäntään vasten, "ethän tarkota, että lähdet pois luotani!... Minä en voi kestää sitä... Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeistä aarrettani ... ei, ei..."
Etkö tahdo tarkastaa aarrettani? kysyi Bruno, vetäen esiin paksun, mustan lompakon, jonka hän ojensi mustalaisnaiselle. Vai niin, senkö sinä kaivoit makasiininlattian alta? sanoi Anna, ottaen vastaan ojennetun lompakon. Niin. Kuinka paljon siinä on? Kaksituhatta riikintaalaria ... kaunis summa ... se lankee kyllä hyvään maahan.
Minä olen lakkaamatta nähnyt tätä olentoa, joka samalla kertaa on rakastettava lapsi ja täysin varttunut vaimo, ja minä olen rakastanut häntä, sen kyllä voit käsittää. Onnettomuudeksi minä en kuitenkaan ole ainoa. Jok'ainoa nuori vänrikki ja luutnantti, kaikki koko rykmentistä ovat mielistelleet häntä. Näithän itse tänään Petrovin. Minä olen luulevaisesti vartioinut aarrettani.
Ahnain silmin oli vääpelikin katsellut aarrettani. Ei hänkään tuota viimeistä pätkää olisi pois heittänyt, mutta hänenhän ei sopinut alistua siten alhaisen sotamiehen vertaiseksi. Papirossi alkoi lähetä loppuaan ja minä olin juuri aikeissa antaa sen batjkalle, josta todella pidin hyvin paljon.
TYKO. Mä ennen tahdon olla järjetön, Kuin järkevänä yhä muistella Sit' aarrettani, jonka kadotin. PAULI. Oletko mies? Se näytä, ystäväni! Niin, miksikä mä vaikeroitsen tässä? Nyt siitä loppu, eikä sanaa enään. PAULI. No, mitä teemme? Onko nyt jo aika Pois heittää peitteemme ja ilmoittaa, Keit' olemme ja mistä tullaan? Elma, Nyt kohtaa sua koston Nemesis.