United States or Azerbaijan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Brunoa hän siis ei voinut rakastaa, joskin hänen silmiensä loiste ja poskiensa punerrus osoittivat hänen kaipaavan olentoa, jota voisi rakastaa. Silloin sattui muuan tapaus, joka teki järkyttävän vaikutuksen hänen sieluunsa, ja joka ainakin saattoi hänet tietoiseksi omasta itsestään. Eräänä päivänä siihen aikaan, kun Bruno vielä oli rautaruukilla, käveli Anna Jolanta metsässä lähellä maantietä.
Tarjoahan nyt kaikille punssia, pikku setäseni! huusi Bruno; muutoin muuttuu sedän nenä yhtä litteäksi kuin kärpäsen siipi. Niin, niin, kaikille punssia! huusivat vieraat. Ukko päästi vastaukseksi vain mölähtävän äännähdyksen.
Kaikkien lasimestarien pitäisi olla lempeitä ja valistuneita sieluja, sillä siihen aineeseen, jota he joka päivä käsittelevät, on auringolla ja valolla helppo pääsy. Brännerillä ja Starkilla oli kummallakin lapsi, edellisellä tytär, jälkimäisellä poika. Anna Jolanta ja Bruno olivat yhdenikäiset ja kasvaneet yhdessä.
Hiljaa, hiljaa, hieno herraseni! varoitti kivalteri; muistaako herra, missä me viimeksi tapasimme? Se ei kuulu minuun, vastasi Bruno, kääntyen selin kivalteriin.
Siellä hän näki muutamien kyynäräin päässä muurista metsään päin jättiläiskokoisen olennon, jonka katse oli tähdättynä ylös korkeuteen ja jonka kädessä oli tuliaseelta näyttävä esine. Kuka siellä? kysyi syvä, kirkas, miehekäs ääni. Bruno! Bruno! huusi nainen ja horjui muuria kohti. Tuo ääni!... Anna! Anna! kuului jälleen mies sanovan.
Kuolema ja helvetti, minä en tunne sinua enää! huusi Bruno leimuvin silmin; olenko minä liittynyt niihin, jotka pilkkaavat ja vainoovat heimoamme... Minä, joka tahtoisin sytyttää tuleen maailman neljä kulmaa, jos olisi sallittu, että minä ainoastaan liekkien keskitse voisin kantaa sinut sinne, jonne ne eivät ehtisi... Anna!
Bruno.» Näitä hajanaisia sanoja tosin ei ollut monta, mutta niitä oli enemmän kuin tavallinen nukke osaa puhua. Tällä ihmeellä oli kuitenkin luonnollinen seuraus, sillä kun mustalaisnainen näki päivän syysauringon laskevan länteen, näki hän sen Smedjegårdin vankilan ristikkojen takaa.
Vai niin, sekö, virkkoi mustalainen, päästäen teennäisen, väkinäisen naurahduksen; vai niin, sekö ... ha ha! Ha ha ha! yhtyi häneen kivalteri; juuri se ... ha ha ha! Tahdotte siis minun näyttävän sen teille! jatkoi Bruno yhtä iloisesti kuin äskenkin. Jos siinä on jotain hauskaa, niin sehän hyvä, huomautti kivalteri; ja minä tulen yhä uteliaammaksi. Ha ha ha! Ha ha ha!
Ja kuitenkin sinä olet minua kohtaan niin kylmä, sanoi Bruno lähestyen leposohvaa ja tarttuen Annaa kädestä; koskaan et osoita minulle pienintäkään hellyyttä. Olet luvannut, Bruno, ettet mainitse minulle sanallakaan rakkaudesta, ennenkuin kostoni on täydellinen ... etkö ole niin luvannut? Olen, vastasi Bruno, huoaten syvään. Ja sinun tulee pitää lupauksesi, niinkuin minäkin kerran pidän omani.
Hän oli kyllä anastanut joitakin koruesineitä, mutta saanut sitävastoin rehellisellä tavalla muutamia sormuksia. Ruukinpatruuna olisi kuitenkin mielellään lahjoittanut köyhille Jumala tietää kuinka monta tuhatta, jos Bruno olisi varastanut jälkimäisetkin kuten edelliset.