United States or Libya ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nyt on minun hyvä olla. Minä olen kotona. Olen hyvässä turvassa. Minun ei ole tarvis enää milloinkaan tuntea itseäni orvoksi eikä yksinäiseksi. Kaikki murheet ovat minun hartioiltani haihtuneet ja kaikki huolet huomisesta. Tunnen olevani rakastettu. Ja se riittää minulle. Tunnen kelpaavani täällä sellaisena kuin olen. Ei kukaan tahdo karsia minusta pois mitään eikä minua toisenlaiseksi pakottaa.
Ei kukaan pitänyt itseään kyllin arvokkaana, sen vuoksi kieltäytyi. Hän istuutui, kun oli puoli pyörryksissä eikä huomannut. Kuinka nyt mahtoivat pitää häntä typeränä! Hän katseli arasti ympärilleen. Kaikki puhelivat toistensa kanssa, mikä iloisesti, mikä vakavasti. Kaikilla näytti olevan jotain sanottavaa, kaikki he olivat tuttuja keskenään. Selma tunsi itsensä oudoksi ja yksinäiseksi.
SIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa. JUHANI. Kaikki yksimielisesti! AAPO. Kuinka päätät, Timo? TIMO. »Siinä minä, missä muutkin», sanoo sananlasku. AAPO. Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan pihalle? Ah! kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet teidän piiriinne.
Enkö minä siis teidän mielestänne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan? Kyllä, rouvaseni, mutta teidän muotonne eivät kuulu siihen. Siihen tapaan jatkui keskustelu. Johannes tunsi itsensä tuiki yksinäiseksi. Siinä se oli taas! Hän joutui aina suuremmassa seurassa hämilleen. Tällä kertaa oli siihen hiukan syynä myös hänen puutteellinen kielitaitonsa.
Heidän henkevä innostuksensa oli vieläkin yhtä ylevä, heidän pilapuheensa yhtä sattuvat, heidän naurunsa ja kyyneleensä yhtä tarttuvat kuin silloinkin, kun heidän teoksensa lyhensivät kuluneen vuosisadan ihmisten aikaa. En ollut enää yksin enkä voinutkaan tuntea itseäni yksinäiseksi sellaisessa seurassa, huolimatta siitä suuresta katkelmasta, mikä erotti entisen elämäni nykyisestä.
Minä luulen, että olin ehkä kuullut jonkun kuiskauksen tästä kaukaisesta ajatuksesta tuossa vanhassa, onnettomassa tunteessani, että olin kadottanut tai kaipasin jotakin, jota ei koskaan voinut toteuttaa. Mutta tämä ajatus heräsi mielessäni uutena nuhteena ja uutena katumuksena, kun olin jäänyt niin murheelliseksi ja yksinäiseksi mailmaan.
Niin yksinäiseksi, niin hylätyksi ei Roosa ollut koskaan itseään tuntenut. Hän ajatteli äitiänsä, joka oli häneltä niin varhain, niin aikaiseen kuollut, ja sitä, miten onnellista onkaan saada laskea päänsä äidin syliin ja voida vapaasti itkeä ja kertoa koko tunnevirran, joka omassa sydämmessä mieltä sekoittavana lainehtii, semmoiselle sydämmelle, jonka uskollinen rakkaus ei tunne mitään rajoja.
Olisin sydämmeni pohjasta suonut, että olisin arvannut oikein; sillä kävi joka päivä selvemmäksi, että Elinakin kärsi kovasti tästä heidän välisuhteestansa ja kaipasi parempaa sovintoa. Tähän aikaan kerran tapasin Vangin maantiellä. Hän oli pahalla tuulella, vaan puhelias kuin ainakin. "Todellakin te olitte oikeassa", hän alkoi, "kuin jouluaattona sanoitte minut yksinäiseksi.
Eihän se oikeastaan enää ollut mitään, olihan kuolema itse tietysti pääasia, mutta oli se sentään jotakin tuo toinenkin, oli kuin piste jo lopetetun lauseen jälkeen, kuin muistuttaja, että kaikki nyt todella oli auttamattomasti ohitse... Antti tunsi itsensä Soisalon kuoleman jälkeen jotakuinkin yksinäiseksi. Hänestä oli kuin hän äkkiä olisi siirtynyt elämän ulkopuolelle.
Ja niin on hän vanhaksi ukoksi tullut, vanhaksi, yksinäiseksi, ilottomaksi, joka tuntee yksinäisyyden tuskalliseksi, joka rakkaudessa minuun etsi palkintoa kaikesta, mitä häneltä elämä, mitä kohtalo oli kieltänyt.