Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 30. kesäkuuta 2025
Usko on se kirkko, Jossa sielu virkoo, Alkaa eloaan. Toivo on se polku. Jota myöten kulku Ensin aljetaan. Avukses huuda minua hädässäs! Vaikka mailma tahtois niellä, Hän vain kestää, pysyy tiellä. Herra hälle voimaa antaa, Käsissään Hän hänet kantaa. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hänellä on ijankaikkinen elämä. Minä teen sinun valituksi murheen pätsissä.
HERRA TOPIAS. Tahdotko laskea jalkasi minun niskalleni. HERRA ANTREAS. Niin, taikka minun? HERRA TOPIAS. Tahdotko, että huijaan pois vapauteni lautapelissä ja rupean orjaksesi? HERRA ANTREAS. Niin tosiaankin, taikka että minä? HERRA TOPIAS. Sinä olet hänet sellaiseen uneen heijannut, että hänen täytyy tulla hulluksi, kun hän unestaan virkoo. MARIA. Ei, mutta tottako? Vaikuttiko se häneen?
Heikko puna, jommoinen se väliin nähdään taivaan reunalla, nousi vähitellen Annan poskille, ja hän rupesi tointumaan. "Ei enään mitään vaaraa; Anna virkoo kyllä," sanoi lautamies ja meni tiehensä. Anna nousi ylös, lankesi äitensä kaulaan ja rupesi katkerasti itkemään. "Tahdotko sinäkin minua pakottaa?" sanoi hän. "Ah, en ikänänsä!" huokasi äiti, lempeästi tytärtänsä syleillen.
Mutta virkoo uudestansa Hurtan usko uupuvainen: »Kuningas jos kuoli; voipi hyvin Armfelt, armeijamme, vielä sotalaulut soipi, liput voiton liehutamme!» Virkkaa vanhus kuolon-vakaa: »Saavun armeijasta juuri, joka hangen alla makaa; sortui sotajoukko suuri myrskyyn joulu-yönä kerran, tuiski tuntur-tuuli lunta; sikskuin kuuluu kutsu Herran, siellä nukkuu siki-unta.» Vait on Hurtta.
Niin myös nekin taivaan kipunat, Jotk' on ihmisellä rinnassansa, Määrätönnä, riehuin kulkevat, Vieraantuen alkukodistansa, Jos ei uuden kodin liesi saa Niitä lämmittää ja valostaa. Kaikki, mik' on pyhää, ylevää, Kaikki, mik' on maailmassa suurta, Kaikki, mikä rintaa lämmittää, Kaikk' on kodin liedest' alkujuurta, Kaikki siitä virkoo elohon Niinkuin luonto loistaiss' auringon.
Onnellisna suuteloistaan, Armastel' ne toinen toistaan Täynnä rauhaa Tyyntä, lauhaa Senpä kalma häiritsee! Kuinka vartookin ja uottaa, Eipä herää nää. Ei voi lemp', ei kevät tuottaa Heille elämää. Mutta heidän haudaltansa Virkoo uusi ruusukansa, Mullan päällä Suvi-säällä Uudet perhot liehuilee. Linnustaja.
Montakohan maassa on Hietajyväkettä? Ota pienin elävä, Suurimpaan se vertaa, Onko toinen suurempi Toista monta kertaa? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et. Sano, mont' on päällä maan Ollut asukasta? Mont' on tällä hetkellä, Monta tulee vasta? Voiko järkes tunkea Kuolon salaisuuteen, Kuinka tomu kirkastuu, Virkoo eloon uuteen? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et. Kärsivällisyys.
Mikä lempeä kukkasen silmä? Parsifal virkoo kuin unesta. Vaalea sali, salin keskelle on punaviitta Parsifal astunut, astunut keskelle salia ja seisahtunut. Untako se kuningatar? Neitojensa keskellä kuningatar, istuu vaaleahuntuisena, silmät sinenä. Sulo-untuiset ihmettelevät silmät. Hälvenisikö kuin suviyöhön niihin silmiin herätessään? Parsifal on pysähtynyt valkeana.
Vanhemmat olivat muutamat päivät kovin huolissaan, mutta silloin hän yht'äkkiä parani. "Luulenpa, Juho, että hän taas virkoo, Jumalalle kiitos ja ylistys!" "Sitä minäkin sanon," lausui Juho innolla. Oskari nukkui levollisesti pienessä, pehmoisessa ja lämpymässä kehdossaan. Maria kumartui sen ylitse ja aloitti vapisevalla äänellä Isä-meidän rukoustansa.
Onko tuo kukoistava tyttö, joka kestikievarissa palvelee, tämän lapsen sisar?» kysyi Aksel. »On kyllä», vastasi poika, joka herroilla oli oppaana, ja lisäsi kurkistaen sivulta päin Akseliin: »Näkeehän sen muodostakin, mutta mitäpä herrat piikatyttöä niin olisivat katselleet, että sen näkisivät.» »Vaiti, hän virkoo!» sanoi Arvo.
Päivän Sana
Muut Etsivät