United States or Saint Barthélemy ? Vote for the TOP Country of the Week !
Oihkien kapteenin sulo rouva se kimposi pystyyn, kätki jo kasvons' itkeyneet avohelmahan äidin, lohtua saadakseen; majur-ukkopa äkkiä maljan pöytään laukasi, nousten vait. Jalo silmä se loisti, äissään oikasi varttaan hän, lumipäisenä seisten.
Hän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta, talon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut sen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa ja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen varressaan valmiina poimittavaksi. Ihme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen.
"Sillä on omituinen nimi, teidän pellollanne, Pässinmutka", lausuin keskustelun aluksi. Herra Wallenberg oikaisi kookasta varttaan. "Tohtori on vieras paikkakunnalla, kysymyksenne on siis luvallinen! Asia on lyhyesti seuraava, ja sen kuulkoot kaikki nämä herrat. Pellon nimi on isonjaonkartanoissa Pesimäviidan aitaus 'Pesimæ vithæ gerde'. Kansan suussa sen nykyisenä haukkumanimenä on Pässinmutka.
Puu varttaan hiljaa huiskii, Terät kukkien valkeain Ne olkapäillesi tuiskii Niin hienon puhtaina vain. Ota vastaan vihmova heile Ja maasta unelmoi, Min taivas on antanut meille, Jot' ei keruubit vartioi. TER
Kalpeista kasvoista päättäen ei tämä nainen enää ollut nuori, saattoi arviolta olla jo puolivälissä neljänkymmenen; mutta jos vain katseli hänen solakkaa varttaan tai tuota lempeää, lämmintä ilmettä hänen sinisissä silmissään, olisi hänen tuskin luullut täyttäneen kahtakymmentäkään.
Ei ikä eivätkä sotilaselämän pitkälliset vaivat olleet hänen kookasta varttaan koukistaneet ja hänen tukkaansa vaalistaneet, vaan sen olivat tehneet ne kaksi pahaa haavaa, jotka hän 37 vuotta sitten oli saanut Väinäjoen yli mentäessä.
Ujona se siinä nousi, arkaillen, Niinkuin vilukukka alta nietoksen, Päätään pälvestä se tuskin nostaa tohti, Kyyristäen varttaan painui maata kohti. Viisaat virkkoi: valju taivas pohjoinen, Täällä etelän ei viihdy taiminen, Joskin varteen varttuu, ei se joudu kukkaan, Kituu hetken, kuihtuu, heitetähän hukkaan. Toiset toisti: joutava ja turha työ! Maansa raataja se selvän leivän syö.
Astui luo emo kuolematon, kave, kantaja ylhä, aaluvataan kädest' otti ja viihteli, noin sanan virkkoi: "Lapseni, kuolleen nukkua suo, suru suuri jos onkin, kosk' ikivaltain sallima on hänet sortanut surmaan. Täss' ota vastaan nyt asu kaunis, lahja Hefaiston; ei sovin moisin viel' uros varttaan lie varaellut."
Näin he nukkuivat; Tristanin toinen käsivarsi oli hänen ystävänsä kaulan alla, toinen kiersi hänen kaunista varttaan; mutta heidän huulensa eivät olleet yhtyneet suudelmaan. Ei tuulen henkäystäkään tunnu ilmassa, ei lehti värähdä. Lehvikkokaton lomitse pilkoittava auringon-säde valaisee nukkuvan Isolden kasvoja, jotka kirkastetussa kalpeudessaan kimaltavat kuin jää.