United States or Tunisia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Unten haaksi hauras haaksi horjuu, vaappuu, jää jo taaksi; pilvi kuun yli kulkee. Iloinnenko taikka surren nään ma Tuonen tuiman purren; pilvi kuun yli kulkee. Milloin heikon haavehahden? Istuessa illoin kahden; pilvi kuun yli kulkee. Päre pihdissä sammuu. LALLI: Palasin. Mitä Sinikka itkee? KERTTU: Mitä itkenee. Taitaa olla omat huolensa hänelläkin. LALLI: Kotavuorella kohtasin hänet.
Se sinisilmäs ollut ei, Min ylläin aina näin, Kun haaveistani havahduin; Mä taivaan kaaren näin. Ei sun siis lämmin hengähdys, Min tunsin poskillain Se suvi-ilman hyväilys Ja päivän paahde vain. Ja ääni, jota kuunnellen Mä uinuin autuuteen? Se lehdon leivon laulu vaan Ja vieno loiske ve'en. Siis kaikki unta, unta vain! Myös itse unta lien? Tään unten haavemaailman Kai hautaan myös mä vien.
Mut sen lapset varkain käyvät yön kisaan kiehtovaan, kun ulapat hämärtäyvät, unen yöllisen hekkumaan. Yön laineet, ulapan lapset, kisan kilvalla karkeloi, kuun helmissä hohtaa hapset ja salainen soitto soi. Ne unten leikkihin, juhlaan veren voiman vuodattaa, yön unihin elonsa tuhlaa ja mereen raukeaa.
Kun hän joskus öillä oli itkenyt itsensä nukuksiin, palasivat nuo haaveilut hänen luokseen ihmeellisesti elävien unten muodossa. Hän näki unta että pikku poikanen syleili häntä kaulasta, painautui hänen rintaansa vastaan ja katsoi häneen syvillä, säteilevillä silmillään, lausuen monta kertaa tavallisella lapsellisella äänen painolla: "oi, kun minä pidän sinusta mamma, kun minä pi-d-ä-n sinusta!"
Ja unta, untahan kaikk' on tää: mun murheeni mustimmatkin, epätoivoni, tuskani, taistoni, sydänkaihoni katkeratkin; mitä oon minä, onneton, kärsinyt, mitä mulla on onnea ollut, on unten aaltoja ollut vain ja unten tuomana tullut.
Vaan virsi varttuu, se soi kuin värttinä suuri vääntyis, se kasvaa, karttuu, kuin langat harmajat laulain ääntyis; jo hyytää harmaus Olympon kukkivan onnen kummut, maan tummuu armaus, inehmoin kuolevat unten ummut.
He siihen uskoo, pyrkii uudestansa, he haaveissansa siihen sijoittuu, ja jälleen taivas tarjoo armoansa, maa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu, mut kaikki niinkuin halki kuolon härmän tai kautta särkyneiden unten särmän.
Sua uskon, unten mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin kuudan lempii kultakalaa tai kaiken kattaa tähtiteltta-yö.
Ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi. Ken kerran voi itsensä unhoittaa, se unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, se tahtois onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vaan oman onnensa aarteistaan. Mitä siitä jos hän sua lemmi ei, sa jolle lempesi annoit! Hän antoihan sulle elämän ja kuvaa sa kaunista kannoit.
Lapsia me oomme kevään; senjälkeen saapua ei syksy saa, jolloinka laululintu karkkoaa, kotiinsa palaamatta helisevään. *Senjälkeen* ei saa koskaan talvi jäinen vaippaansa kiertää unten vainaita; ei rakkautemme, suuri, seppelpäinen, saa riutua kuin sairas värjyväinen, se kuolkoon nuorena ja rikkaana! syvässä tuskassa. Etäällä *luotas* mitä elo oisi! Se miksi *luonain* muuttuis ilman lempeä?