Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. kesäkuuta 2025
Paraillaan kun tätä mietittiin, kuului sotasarwen soitto linnan portilla ja kaikki kääntyiwät sinne päin. Nuijasodan wiimeinen tappelu oli taisteltu Ilmajoella. Pohjanmaan raiwoisimmat ja urhoollisimmat miehet oliwat kaatuneet Santawuoren kentälle. Klaus herra ratsasti sotawäkensä kanssa Turkuun päin. Hänen rinnallaan ratsasti Iiwar herra, joka koko nuijasodan ajan oli häntä seurannut.
Suruin tehtiin Suomen touko, murhein pellot perkattiin; murhe särkyi säveliksi, sävel syöpyi sydämiin, sävel synkkä, syksy-öinen, sentään lämmin, lempeä, niinkuin kesäpäivän lasku, hehkussansa hempeä. Suomen suru, Suomen soitto, Suomen riemu, Suomen työ! Siin' on mahdit maamme tämän, päällekkäin kuin päivä, yö.
Kuulu ei ääntävän ahoilla, Lyövän leikkiä lehossa, Ei kuulu saloilta soitto, Ei kukunta kunnahilta. Oisko armas astumassa, Marjani matelemassa, Oma kulta kulkemassa, Valkea vaeltamassa; Toisin torveni puhuisi, Vaaran rinnat vastoaisi, Saisi salot sanelemista, Joka kumpu kukkumista, Lehot leikkiä pitäisi, Ahot ainoista iloa. Kant.
Juuri nyt helähti taas soitto, lakintekijän mielestä paljon likempää, ja siitä nousi hänen pelkonsa yli kaiken määrän.
Mutta sunnuntaiaamuina soutaa meitä koko kylän väki suurella venheellä kirkolle, jossa ei minua kukaan tunne ja jossa kirkonmäellä verkalleen käyskentelen tai istuskelen venheiden luona rantaäyräällä, jonne kuuluu vain virren veisuu ja urkujen himmeä soitto. Minä olen tyytyväinen ja onnellinen. Se tyttö, joka toi minut tänne, on oma ystäväni.
Nyt vavahteli ja pinnisteli, suhisi ja humisi, oli levottomuus ja ajelehtiminen semmoinen, kuin koskella, joka syöksee tunturilta alas ja jauhaa pirstaleiksi kaikki mitä tielle sattuu; soittajan kantapää polki lattiata niinkuin kalkkaava myllynratas. Ja yksi polska ja laulu tarttui toiseen niinkuin ratasten hampaat, ja soitto meni yhtä vauhtia lakkaamatta.
Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa pidoissa.
RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto! CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia? CANZIO. Niin, kotia.
Rouva Sorvi ehti tuskin heittämään ylleen kepeän iltapukunsa, kun jo kärsimätön ovikellon soitto todisti tulijan olevan hänestä vain parin askeleen päässä. Antti heitti nopeasti palttoon ja silinterin yltään ja astui kursailematta sisälle. Hänen silmänsä paloivat, hänen äänensä värähteli, hän näytti olevan mitä suurimmassa sielunjännityksessä.
Tunne, joka nyt nuoren pojan rinnassa heräsi, oli suloinen ja herttainen; se ei ollutkaan uusi, se oli uinaillut siellä jo jonkun aikaa, mutta vasta nyt hän sen tunsi. Silloin soitto lakkasi, ja tanssivat parit pysähtyivät. Aleksis puristi ystävällisesti tytön kättä ja virkkoi: »kiitos, se oli hauskaa!»
Päivän Sana
Muut Etsivät