Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 31. elokuuta 2025
Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut korviaan myöten rakastunut. Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet. Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä.
Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän tahtoi hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin hänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa Gunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli saatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse aivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja nuoleksia sormiaan.
Tuolla naimattomalla, kalpealla ylimystyttärellä, joka oli liian ylpeä miehelle antautuakseen? Se oli tuntunut hänestä hyvin luonnolliselta. Siksi ei hänen siveellinen suuttumuksensa ollutkaan niin paljon Signeen kuin Ireneen kohdistunut. Signe ei kuulunut häneen, Irene kuului. Signe sai tehdä mitä tahansa! Mutta Irene! Olihan Irenellä hän, Johannes, hänen miehensä! Eikö se riittänyt hänelle?
Se onkin ainoa kiistan arvoinen asia maailmassa. Irene oli ranskalaisten mielestä aivan viehättävä. Signeen he yleensä näyttivät vähemmän huomiota kiinnittävän. Sen sijaan voitti Seidi heti ensi hetkestä heidän jakamattoman ihailunsa. Hän sai istua vuoroin kunkin sedän polvella ja syödä mielinmäärin leivoksia. Johannes oli joutunut hetkeksi syrjään.
Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä. Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään; mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä tiepuolessa jossain. Poika parka oli aivan huumaantunut.
Tämän sähkö-auringon säteillessä hän tunsi oman vähänkin seuratottumuksensa kokonaan himmenevän. Signeen hän tuskin tohti katsahtaakaan. Hän kohdisti sensijaan koko huomionsa Ireneen, joka ei ollenkaan näyttänyt tuosta pahastuvan. Johannes ei ollut ollenkaan tavannut heitä tuon päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut Signen kirjeen. Jotakin outoa oli tullut heihin.
Sellaista, jollaisessa rakkaudessa ihminen voipi mennä vaikka kuolemaankin: mutta rakkaudestaan Signeen, sen hän kyllä tunsi, ei hän olisi voinut kuolla. Hän ei ajatellut; hänellä oli vaan mielikuvia ja tunteita, hän uneksi niin, että hän oikein hehkui. Tulta leimusi hänen mielestään ilmakin, joka auringon lempeää lämpöä uhkuvana virtaili hänen ympärillään tuhansien kukkasten suloisessa tuoksussa.
Bård Neset myöskin oli yksi niistä, jotka loivat suosion silmäyksiä Signeen. Mutta tämäpä juuri ei ollutkaan Gunhildalle mieluista. Kun Bård istui ja silmäili Signeä, sai Gunhilda ikäänkuin piston rintaansa. Gunhilda koki yhä enemmin ja enemmin vetää Bård'in silmäilyjä puoleensa. Bård tajusikin vihdoin tämän ja piti sen oivallisena tuumana.
Munkki heitti vihasen silmäyksen Signeen, mutta ikäänkun tenhomisella sulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hän ei voinut kääntää pois silmiänsä hänen lumoavasta katsannostansa. "Teidän tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessä syöksen minä itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin," huusi hän liehakojen. Erik viittasi Sigismundille ja hän meni pois, silmäten Signeä umpimielisesti.
"Kyllä, niin totta kuin tässä olen..." Silloin katsoi hän vakaasti Bård'iin, sanoen: "Pyydän siis sinun tänä päivänä sanomaan itsesi irti Signe'stä". "Enhän minä ole ikänä Signeen minkäänlaisella sanalla itseäni sitonutkaan". "Se ei ole totta!" "Kyllä, tosiaankin.
Päivän Sana
Muut Etsivät