United States or Curaçao ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nyt olivat Lidin pojat Nesetin vierastuvassa, joivat Bårdin ja vanhusten kanssa, puhelivat tulevasta hääjuhlasta ja olivat iloisia. Mutta ulkona seisoi Gunhild Nielsentytär ja värisi vilusta. Hän sai odottaa niin hirmuisen kauvan. Ei ketään tullut. Kuinka ne viipyivät. Hän luuli kuulevansa askeleita, mutta huomasi erehtyneensä; hän kuunteli, toivoi ja rukoili.
Nyt hän peljästyneenä pakeni tuosta kaikesta; rakkaus Gunhildiin muuttui kauhuksi ja koko sydämestään hän iloitsi, että hän kumminkin ajoissa oli herännyt, ja että hän vielä voi Signen omakseen saada. Hän lyöttääntyi Lidin poikain seuraan, jotka viime aikoina olivatkin taas useimmin häntä tavoitelleet. Ja eräänä iltana hän jo uskalsi saattaa heitä Lidiin asti. Siellä häntä kestiteltiin.
Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän tahtoi hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin hänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa Gunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli saatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse aivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja nuoleksia sormiaan.
"On, Lidin pojat". Gunhild tunsi kipeän piston rinnassaan. "Lidin pojat?" "Niin, Olav ja Aslak, Signen veljet, tiedämmä." Gunhild luuli vaipuvansa maan alle. "Pyydä Bårdia tulemaan ulos!" sanoi hän niin hartaasti rukoilevalla äänellä, että renkipoikakin yksin kummastui ja arveli olevan parasta täyttää hänen pyyntönsä. Hän meni jälleen sisään, sekä kiireellisesti että samalla viivytellen.