Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 30. kesäkuuta 2025
Tuskin oli tunti kulunut ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin taulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin, että hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten soidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen ollut lainkaan pitänyt kynää kädessään.
Unhottuivatpa ne surun ajat myöskin Jaakolta ja Maija Liisalta, sillä hehän nyt saivat kertoa vieraalle, mitenkä talon nuori emäntä, neiti Elina Tavast, oli jäänyt aivan yksin, kun isä ja kaksi veljeä olivat kaatuneet kaukana vieraassa maassa, jossa kuningas kävi sotaa, ja nyt viime keväänä oli äitikin monivuotisen sairauden jälkeen kuollut.
Vaikka Elise veljensä sairauden aikana oli kokonaista kaksi vuotta toimittanut tämän virkaa, "koska hänen paikkansa ei näkynyt alas kirkkoon", vaikka hän oli tehnyt työnsä aivan mitättömästä maksusta, ja vaikka ei ketään miestä voitu siihen työhön saada ei hän sittenkään veljensä kuoltua saanut virkaa, koska hän oli nainen.
Hänen tarkoituksensa oli selviytyä asioistaan niin pitkälle, että voisi päästä jonnekin maalle, muita häntä sekoitti tästä hommasta tuo vanha velka, joka sairauden aikana ei ollut suinkaan vähentynyt.
Anna oli kenties ainoa, joka huomasi, että vaikka äiti näyttikin jälleen ennalleen tasautuvan ja vähitellen käyvän käsiksi poikansa sairauden ja kuoleman kautta keskeytyneesen laajaan toimintaansa, oli hän kuitenkin jossain määrässä muuttunut.
Runouden haltiatar oli paennut häntä sairauden viime päivinä; hän tunsi sen surulla, mutta hänen sydämmensä pysyi yhtä lempeänä ja runouden henki oli vielä elossa laulussa, jonka äiti poikansa pyynnöstä aloitti vapisevalla äänellä: Jo kolkuttaa, tulen, kerran vaan mun lähtiessän Tuonen rantaan suo kuolonenkeli että saan vielä kiitosvirteni kantaa.
Kotona yksin istuessa ja pitkä persialainen yönuttu päällä turkkilaista piippua poltellessa tuntui aika sentään toisinaan yksitoikkoiselta; ja silloin kirjoitteli hän joskus ystävilleen surumielisiäkin mietteitä elämästänsä ja yksinäisyydestään. Käyttäen hyväkseen muutamaa tällaista valituksen tapaista uskalsi hänen vanha ystävättärensä kreivitär Montijo ehdottaa, että hän menisi naimisiin, sillä vaimo oli hänen mielestään välttämätön Mériméen asemassa olevalle miehelle. Samaa puhui "tuntematonkin" ja nähtävästi m.m. myöskin rva Senior. Kun hän v. 1853 palasi Espanjasta, huhuttiinkin hänen jo menneen kihloihin ja Filon puolestaan vakuuttaa "qu'il y avait eu quelque chose". En tiedä millä perusteella hän tämän tekee; minä en ainakaan ole löytänyt vähintäkään tukea tälle luulolle. Mérimée tiesi jo olevansa vanha, liian vanha sulhasmieheksi ja se armoton tapa, millä hän usein kirjeissään Panizzille ivailee vanhoja miehiä, jotka menevät nuorten tyttöjen kanssa naimisiin, osottaa kyllin selvästi, ettei hänellä ole vähintäkään halua siihen kaivoon hypätä, "Je suis trop vieux pour me marier" vastaa hän sekä rva Seniorille että "tuntemattomalle"; ja ystävättärelleen Espanjassa kirjoittaa hän: "Si vous me voyez (hän oli silloin nuhakuumeessa) vous ne penseriez pas ä me marier avec les belles demoiselles dont vous parlez. On guérit de la grippe, mais ce dont on ne guérit pas c'est d'être vieux." Sitä paitse oli hänellä nuoruudessaan ollut onnettomasti päättyneitä yrityksiä tähän suuntaan, vaikka hän omain sanainsa mukaan, ei katsonut voivansa tarjota lemmitylleen niin suurta onnea kuin tämä olisi ansainnut ja luultavasti odotti. "Minulla ei ole rohkeutta eikä voimaa koettaa tällaista uutta elämän muutosta", kirjoittaa hän kreivittärelle. "Ainoa etu, minkä avioliitto minulle nyt voisi tarjota, olisi jonkunlainen lievennys sairauden kohdatessa ja etenkin sillä aina ikävällä hetkellä, jolloin täytyy tämä maailma jättää. Jos miettisin asiaa ainoastaan egoistin kannalta, ansaitsisi se ehkä jo tämänkin edun vuoksi harkitsemista. Mutta toisakseen on edesvastaus, vaimonsa huolestaminen ja hänen päiviensä turvaaminen miehen kuoleman jälkeen kauhistavaa. Kun minulla oli kissa, leikittelin minä mielelläni sen kanssa, mutta kun sen tuli halu juosta kattoja pitkin narttuja katselemaan tai rottien perään kellariin, epäilin minä, että tokkohan minulla oli oikeutta pidättää se luonani omiksi huvikseni. Paljo suuremmalla syyllä tekisin itselleni tämän kysymyksen, jos se koskisi naista". Mies, jolla on tällaiset periaatteet, on ehdottomasti vanhanpojan elämään tuomittu, niin tyypilliset ne ovat. Ja samoin kuin monet muutkin naimattomat poikamiehet pitävät lapsista, samoin Mériméekin. "Minä olen liian vanha naimisiin mennäkseni kirjoittaa hän rva Seniorille 5 p. maaliskuuta 1855 mutta minä tahtoisin mielelläni pienen tyttösen kasvattaakseni. Olen usein miettinyt ostaa lapsukaisen joltakin Espanjan mustalaiselta, jott'en, jos kasvatukseni kävisi huonosti, luultavasti saattaisi onnettomammaksi tätä piskuista olentoa, jonka kasvatikseni ottaisin. Paha vain että mustalaiset ovat niin kovin tummia ja että heidän tukkansa on sydenkarvainen. Miks'ei teillä ole pientä kultakutrista tyttöstä minulle luovuttaa?" kysyy hän lopuksi. Samaa mieltä ilmaisee hänen kirjeensä kreivitär de Montijollekin: "Tahtoisin mieluummin, jos olisin varma siitä, että jätän jälkeeni jotain, pienen tyttösen kasvattaakseni häntä parhaimpani mukaan, mutta ja tässä näytäkse taas epäilijä oikeassa karvassaan sekin on niin vaarallista leikkiä". Minkä vuoksi se on sitä, ilmaisee eräs hänen kirjeensä rva Seniorille: "mais il pourrait bien se faire que le petit monstre, après quelques années, s'amourachât d'un chien coiffé et me plantât l
Kun Liisa seuraavana päivänä taasen ryhtyi käsiksi pojan sairauden ja kuoleman kantta keskeytyneihin töihinsä, muistui hänelle mieleen juhta, jonka uudelleen täytyy taivuttaa päänsä ikeen alle hänen kohtalonsa oli aivan sama.
Mutta eivät sittenkään voimat pettäneet. Hautalaisella, joka ei koskaan ennen ollut sairauden tähden maannut, oli nyt tilaisuutta ja aikaa miettimiseen, mikäli kuume oli matalampi toisin vuoroin ja järki tolillaan pysyi. Katkerimmat tuskat hänelle tuotti se, että hänen velkansa olivat takauksista yht'äkkiä kasvaneet noin neljään tuhanteen markkaan.
Moinen hyve on sairaloista, siitä tuntuu kuin olisi se lasista, joten se ei uskalla antaa itseään koskettaa eikä hievahtaakaan paikaltaan. Se ei voi saada mitään aikaan korkeintaan alituisella, huolekkaalla hoidolla pitää itsensä hengissä. XV. Itsensä tutkiminen on pettämätön sairauden oire, joko se sitten on parantumisen enne tahi ei.
Päivän Sana
Muut Etsivät