United States or Mali ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat: Vad mängd bekanta ren du hunnit samla, En vän från varje stad, från varje ort!
Hän lukee sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän »risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä olin onnellinen onnellinen onnellinen!»
Siitä syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys. Mitä kirjaa te luette? Vai »Hannaa»! Mitä pidätte tästä runoelmasta? Minä pidän siitä hyvin paljon. Runeberg on minun mielestäni pohjoismaiden etevin runoilija. Isä ihailee enemmän Tegnériä. Kaikki vanhat tekevät samoin.
Ja kun Runeberg luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään erikoista» huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti.
"Iloisen hurran saakohon, Ken sodass' uljas ollut on." Runeberg. Eteenpäin hyökkäyksiä tehdään, milloin miltäkin puolen linnoitusta, jolloin aina Turkkilaisten varustuksista hirveämmin rupeaa kuulia satamaan, joihin taas ne joukkiot, jotka vatsallaan loikovat kentällä, vastaavat miehuullisesti.
Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss' elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain' ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen. Sun kukkas vielä kuorestaan vapaaksi puhkeaa; viel' lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan, ja kerran laulus, synnyinmaa, korkeemman kaiun saa. J. L. Runeberg. Väsyneen valitus.
Silloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen kanssaan. »Minä olen tehnyt mitä olen voinut», sanoo hän. »Minä olen karttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.» Kun Runeberg ihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. »Ihmiset näkivät sen kyselivät arvailivat näyttivät osaaottavaisilta.» Mutta hänen ystävänsä paheksuivat tätäkin.
Seuraavana vuonna toukokuussa tapahtui muutto Porvooseen, jonne Runeberg, kuten tiedetään, tuli lyseon lehtoriksi, ja jossa perhe asui hänen kuolemaansa asti. Rouva Runeberg kaipasi suuresti pääkaupunkiin jäänyttä rakasta ystäväpiiriä. Alussa häntä ei laisinkaan miellyttänyt uusi olinpaikka. "Meidän elämämme menee täällä tavallista yksitoikkoista menoaan", kirjoittaa hän ystävälleen.
Luuletko sinä, että Runeberg itse on ollut sillä lailla kihloissa? kysyi maisteri. Millä lailla kihloissa? No, että noin samana iltana... Mistä minä sen tiedän ... eikä se suinkaan ole tässä pääasia. Vaan tämä ei ole ainoa hieno kohta Runebergin teoksissa. Niitä vilisee joka rivillä. Hän innostui puhumaan, ylioppilas, Runebergista ja runoudesta ylipäänsä.
Huomattava on yksityisten vertausten eikä siis vain yleisten vertauskuvien klassillinen käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa. Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa syntyy silloin tenho