Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. lokakuuta 2025
Niin kauan kuin rakastan häntä. Mutta en sitten enää sekuntiakaan, niin totta kuin toivon rakkauteni kestävän halki elämäni. Rouva Rabbingin silmät kyyneltyivät. Te teette oikein, sanoi hän vielä kerran. Ikävä vain, että minun mieheni ei hyväksy sitä. Tarkoitukseni ei olekaan kysyä hänen hyväksymistään, virkahti Johannes. Yksityisissä asioissani minä en kysy kenenkään mielipidettä.
Siksi ... siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen huulilta. Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan: Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun puolestani. Te tarkoitatte...?
Mutta kerran oli hetki tuleva. Kerran hän oli seisova tuon miehen edessä pystypäin. Ja mittelevä miekkojaan hänen kanssaan. Siitä oli tuleva voimankoetus, paljon pahempi kuin Rabbingin äsken esittämä kaksintaistelu. Olihan Johanneksella vielä isänsä kostamatta. Mutta myös itsensä hän tahtoi kostaa, oman karun ja ankaran nuoruutensa.
Mutta hän tunsi vain heitä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä niinkuin eräitä eläinlajeja kohtaan, vaikka ne eivät olleet tehneet mitään pahaa hänelle, mutta joihin hän ei olisi tahtonut suurin surmin koskettaa. Teistä taistellaan, kuuli hän Rabbingin erikoisella ritarillisuudella Irenelle huomauttavan. Kuinka? Kaksintaistelu? jatkoi pilaa toinen ranskalainen.
Minulla on voimia, joita te ette tunne vielä. Kyllä. Kaikki sortuvat, jotka tahtovat kostaa. Viisas menettelee olosuhteiden mukaisesti. Johannes vaikeni. Rabbingin puheessa oli hänen mielestään siksi paljon totuutta, ettei hän voinut sitä aivan pelkällä sanaheitolla sivuuttaa. Rabbingin tutkiva, vaaniva silmäterä ei jättänyt häntä hetkeksikään.
Noina viitenä vuonna, jotka hän oli ollut osastopäällikkönä Rabbingin konttorissa, hän oli nimittäin ehtinyt tulla tuntemaan, kuinka voimakas tuo mies oikeastaan oli. Eipä ollut alkanut olla kysymys enää niin paljoa Rabbingin kukistamisesta kuin Johanneksen omasta henkisestä olemassa-olosta. Hänen itsesäilytys-viettinsä sen oli sanonut.
Kulkea jälleen tuttuja katuja, tavata jälleen tuttuja ihmisiä katuvaisena syntisenä? Ei, sehän ei ollut mahdollista! Ei ainakaan Johanneksen luonteelle. Kerran hän oli tehnyt omasta mielestään henkisen haaksirikon. Se oli tapahtunut, silloin kun hän oli mennyt kirkolliseen avioliittoon ja ruvennut Rabbingin palkolliseksi. Toista kertaa hän ei tahtonut sitä tehdä.
Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa. Liisan tyyneys hermostutti häntä. Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä... Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa.
Niitä ... niitä, joiden takana olet ollut, kuiski Liisa. Tiedänhän, että tulet rouva Rabbingin luota. Minä luulin, että sinä tiesit siitä, huomautti Johannes välinpitämättömästi. Minä aavistin, myönsi Liisa tuskin kuuluvasti. Mutta se ei ole sama kuin tieto. Nyt vasta, nyt vasta minä olen selvillä kaikesta. Johannes kuuli, että Liisa itki. Sekin vaivasi häntä. Mitä tapoja tuo oli?
Jos tahdot, voin minä kyllä lakata hänen kanssaan seurustelemasta. Johannes mietti, mitä sanoisi. Vielä voisi kaikki tulla hyväksi heidän välillään. Jos Johannes nyt kieltäisi Liisan seurustelemasta Muttilan kanssa, sisältyisi siihen kieltoon luonnollisesti lupaus, ettei hänkään enää olisi hetkeäkään rouva Rabbingin kanssa. Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa?
Päivän Sana
Muut Etsivät