United States or Ghana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Herättäjänä oli talon isäntä, joka astui sisään synkkä huoli otsallansa. Hän kävi istumaan vieraansa vuoteen reunalle ja rupesi pitkälti, monimutkaisesti puhumaan naineen miehen kotivelvollisuuksista, erittäinkin siitä ankarasta ylivallasta ja isännänoikeudesta, jota naineen miehen aina muka tulee pitää voimassa, jos hän sattuu olemaan jostain erimieltä vaimonsa kanssa.
Ei hän enää tehnyt työtä sydämen halulla, ja ennenkun hän oli kuumennettua rautaa tarpeeksi takonut, taukosi hän läähättäen ponnistuksesta ja kuivaten paitansa hihalla otsallansa helmeilevää hikeä. Ja kun hän jälleen kääntyi rautaan ja vasara taas putosi siihen, saattoi jo itse lyönnin kaiusta kuulla, ettei rauta sitä totellut, niinkun sen olisi pitänyt.
"Niin, mutta sinussa on jonkunlaista kuumetta, sinua ei saa jättää awutta", sanoi Lotta, pitäen kättään hänen otsallansa. "Ei, ei sitä tarwita", esteli Antti. "Sitä tarwitaan", sanoi Lotta ja samassa kiirehti hän ulos. Palatessaan toi hän kylmää wettä ja erään naisen. Sitten kehotti hän Antin panemaan maata, opasti naista kääreillä wiilistyttämään hänen päätänsä ja antoi hoitajalle muita ohjeita.
Hän kulkee diadeemi otsallansa ylitse maailman ja kansain yön, Hän, rauhan Herra, joka rinnassansa kaikk' kätkee taistelot ja ihmistyön, jumala joulun, joll' on yks vain kansa, yks valtakunta yllä tähtivyön, ja ken sen näkee kultakruunun säteen, ei hälle kalpa enää nouse käteen.
Hän lähestyi kalpeaa miestä, joka väristen istui auringon paahteessa, kyyristyneenä ruusujen keskeen, hänen, joka, kuoleman merkki otsallansa, haaveksien katseli ylös Koshelskyn huvilan kuistille, jossa elämä liikkui kauneimmassa muodossaan, nuorena ja kauniina äitinä. Erik oli jo aivan lähellä herra Tsherebatshovia, kuin pienokainen äkisti tempasihe irti hänen kädestään ja juoksi sairaan luo.
Oi, mikä isku mulle, armottomin Ja kurjin isistä! Ma saatoin surmaan Mun tyttäreni lempeän ja kauniin. Niin, kaunis oli hän, ja sydämmensä Ol' rakkauden lähde pohjaton, Ja hänen kirkkahalla otsallansa Siell' hallitsipa viisauden henki. Semmoinen oli Elmani, mun lapsein, Ja kuolema tään mestarteoksen Näin äkisti, armottomasti riisti Täss' synkäll' yöllisellä kankahalla, Ja nyt hän makaa tuossa matojen Ja tuonen-toukkain saaliina. Oi mailma, elämä, sä ihmeellinen! Mi on sun tarkoitukses? Mihin viimein? Se arvoituspa kauvan askaretta On aatoksillein tuonut. Turha työ! Ei selkii pulma tää, se synkeemmäksi Vaan käypi sielun katseen edessä; Ja tulkoon mustin pimeys ja yö, Jok' aamusta ei tiedä! Hävitys Ja kuolema on päästimeni nyt, Kun armas tyttäreni kuollut on. (
Tavalliseen aikaan kuulin, eteenpäin pyrkiessäni, kirkonkellojen soivan ja kohtasin ihmisiä, jotka menivät kirkkoon; ja minä sivusin kirkon tai pari, jossa seurakunta oli sisäpuolella ja laulun ääni tulvasi ulos auringon-paisteesen, sillä välin kuin suntio istui ja vilvoitteli eteishuoneen varjossa taikka seisoi marjakuusen alla ja käsi otsallansa tähysteli minua, kun astuin ohitse.
Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot, se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyörykkeenä vierii laaksohon. Haa, hän se tänne rientää ratsullansa, mies pienokainen, vanne otsallansa, se jalo, uljas, armas kenraal' on. Vaan hiljaa! Kuule kuinka joukollensa hän äsken hajonneelle huutaa nyt! Hän ratsastaa sen luo, ja paikallensa riviinsä joka mies on rientänyt.
Sellaisina hetkinä mahtoi hän miettiä, miten kokonansa toisin hänen asiansa nyt olisivat, jos hän sen siaan, että hän seurasi omaa itse-pintaisuuttansa ja korkeoita aikeitansa, olisi suostunut Tsaarin rauhan-ehtoihin ja tyytynyt siihen kunniaan, joka ennen Pultavan tappelua loisti hänen otsallansa, ja joka ei tosiaankaan tarvinnut suurempaa loistoa.
Aina kun hän tuli luokseni ja kertoi, mitä oli nähnyt, huomasin hänen otsallansa pilven, joka kerta kerralta näytti synkistyvän enenemästä tuskasta; sillä tätä ennen oli hän jo melkein unhottanut syntymäpaikkansa viheliäisyyden ja saastaisuuden. Oi, mikä olikaan minun murheeni verrattuna siellä vallitsevaan surkeuteen?