Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. kesäkuuta 2025
Minä kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin unelma poisväikkyi pakeneva sielu. Tässä seison nyt helistellen hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitä ettäs olet nyt tyhjä sumukuva; jos olisit vielä lihaa ja luuta, niin sydämmes nyt povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin sielu. FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun!
Esiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli; ja jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, mutta yhä istui Thorbjörn isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta mahda katsahtaa ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas penkiltä, istui jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti nousta, tuustasi häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta joka säännöllisesti heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa kohottautua paikaltaan. "Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa ylös?" arveli Thorbjörn, ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki, muistutti tytön nauhoista, ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko tytön suuruinen tahi häntä pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä esiin; mutta heti kun hän sai nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen näköisenä alas jälleen. Lukkari astui esiin ja pappikin vielä kerran, soitettiin, ja noustiin paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa vaalean-verevän miehen kanssa, he astuivat yhdessä naisväen penkin luo, jossa myöskin jo oli noustu istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui ulos, oli valkean-ihoinen nainen, joka hymyili miehen tavoin, ehkä kumminkin vähemmässä määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä piti Synnöveä kädestä. Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan: mutta tyttö vetäytyi pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen. "Anna minun olla!" sanoi hän. "Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole kirkossa ollut," sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään päälle. "Ei olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä on," sanoi Sæmund. Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten Synnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman näköinen. He lähtivät yhdessä ulos, vanhemmat keskenänsä puhellen ja Thorbjörn Synnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi äitiään aina, kun Thorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää nähnyt. Kirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää kanssapuhetta. Thorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan, ja koska hän pelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi hän syrjään. "Ei sinun sovi tätä kuulla," sanoi äiti Synnöve'lle; "mene syrjään, sanon minä!" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn lähestyi häntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja niin he seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein sanoi tyttö: "Hyi!" "Mintähden sanot hyi?" "Sinä olet tapellut kirkossa, juuri kun pappi oli messussa, hyi!" "Niin, mutta siitä on jo niin pitkä aika!" Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen kuluttua: "Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?" "Niin olen; ja sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?" "Niin... Minä olen aina kuullut, että sinä olisit niin kiltti poika." "Enpä, tuo ei ole totta: sillä minä olen ilkein koko kotoväestä," vastasi Thorbjörn. "En milloinkaan ole kuullut..." sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen lyöden, "äiti, äiti! hän sanoo..." "Vaiti ja mene syrjään," joutui hänelle sieltä vastaan, hän pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan ja takaperin, suuret siniset silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. "Minä olen aina kuullut, että sinä olet niin kiltti," sanoi Thorbjörn. "Niin toisinaan, koska olen lukenut," vastasi tyttö... "Onko siinä perää, että siellä teidän seutuvissa on niin paljo tonttuja, kummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä oikein vilisee?" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja pistäen toisen jalkansa eteen aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin tekevän. "
Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla varuillasi kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti Hovingiin. SYLVI. Kas, kuinka ovat tarkkanäköisiä! ELIN. Ja että sinä pelkästä mustasukkaisuudesta kiivastuit Karinia kohtaan. SYLVI. Rauhoittukoot, sillä nyt en ole enää vähääkään mustasukkainen. ELIN. Olitko sitä sitten eilen? SYLVI. Mahdollista kyllä.
Niissä huomaa kaksi lajia, alhaisemman ja ylhäisemmän, ja sitten vielä kaikki niiden välimuodot.. Mutta ethän sinä kuule mitään. Ei kuurolle kahta saarnaa.. Vaan mikä sinua on vaivaavinaan, kun olet niin synkkämielisen näköinen? Onhan niitä huolia varsinkin sellaisella kuin minä. Sinullako todellisia huolia .. mitä vielä. Kuvailet vaan. Kunpahan olisit itse minun asemassa.
Ethän sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän se ole pakosta? Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita, ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit omaksesi. Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata. Miksi et vastaa? Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön. Hänen kylmyytensä loukkasi minua.
Kun kuningas pitää ainoastaan tummista kiharoista, on hän yhäti salannut tältä tukkansa todellisen värin. »Jos sinä olisit vaaleatukkainen, en ehkä voisi pitää sinusta niin paljoa», oli hänen tapansa sanoa suki'essansa prinsessan suortuvia.
Sakkiin kääntyen hän sitten kysyi: Miksikä tämä nuorukainen aikoo? Nuot syvämietteiset silmät osottavat, että olisit liiaksi miettiväinen merellä myrskyissä matkustamaan, sillä siellä täytyy olla käytännöllinen sekä aina virkku ja valpas. En minä sinne mielisikään. Mahdollisesti sentään joskus merien taakse, päästäkseni väljemmille aloille tietoja tutkimaan.
Hän oli aikonut antaa Anna-Marille yksinkertaisen, varman ja suloisen neuvon. Mutta se ei olekaan niin yksinkertainen eikä suloinen. Se on raskas taakka, nöyryys. Se on kivikontti selässä. Sen kantamiseen tarvitaan suuret voimat. Ja kuta enemmän nöyrryt, sitä enemmän ihmiset sinua lyövät ja lopuksi ristiinnaulitsevat, vaikka olisit puhdas kuin lumi. Pöydällä oli kirjelippu Anna-Marilta.
He olisit minun syöneet nahkoineni ja karvoineni, jos en olis pääsnyt viimein käpälämäkeen kynsistänsä. MIKKO. Ikävä asia vaan. ESKO. Mutta olis Jusolan Aapo, minun paras ystäväni, ollut siinä, niin eipä olis minua näin surkeasti hanssattu. Kirkas leimaus, Mikko, tämä viha on sammumaton.
»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö minun, ja kuitenkin minun täytyy!» »Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi...?» tyttö taasen epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä sinä et ole niistä mitään puhunut?» »Kyllä, kyllä he elävät.» »Jos olisit heidän luonaan...?» »Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!» sanoi hän miltei kylmästi.
Päivän Sana
Muut Etsivät