United States or Saint Lucia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin, tässähän sitä ollaan... Seistiin ja katsottiin... Minnekä sinä, Naimi, sait minun kenkäni? Naimi uskalsi nauraa vain lyhyen naurun, vaikka oli sen pidätyksestä pakahtumaisillaan. Musti hyökkäsi samalla sisään ovesta, jonka kyytimies avasi kantaessaan sisään tavaroita.
Runoako? kuului ääni hänen takanaan sanovan. Hän hypähti ylös ja riemastui. Naimi se puutarhan läpi kulki rantaan joitain vaatteita kantaen ja pyörähti menemään, ennenkuin Antero ehti mitään vastata. Ja sinä iltana se syntyi, ja sinä yönä hän sen kirjoitti vanhassa pirtissä honkaisen pöydän päässä kesäisen yön valossa, pienen ikkunan ääressä, kun kaikki olivat menneet maata ja hän yksin valvoi.
Muut olivat jääneet jonnekin jälemmä Naimista, Kaarinasta ja Anterosta. Tytöt istuutuivat kirkon rappusille, jonka ruskeanharmaata seinää ja pieniä kaikenkiiltäviä ikkunoita mailleen menevä aurinko kultasi. Mitä sanotte? kysyi Naimi. Minusta ei ole muu Suomi mitään tämän rinnalla.
Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi. He pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille kohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja mitä Naimi hänelle. Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi muuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa. Jos et ole muuta vailla! ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.
Entä se meidän koulumme, joka meidän piti avata? kysyi Kaarina äitinsä takaa. Jaa, niin, sekin! yhtyi Naimi. Eikö sulhasenne? Hänkö? Ei hän välitä semmoisista ... mutta kyllä minä vielä hänet käännän... Antero kumarsi ja tarjosi kätensä ja pakotti heidät ottamaan sen. Minne sinä oikeastaan menet? Et kai sinä vielä kokonaan pois näiltä mailta? kysyi Robert.
Teitä ei pitäisi vielä päästää, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että pian tulette takaisin. Naimi, Naimi sen sanoi... Ja kun Antero laskeutui polulle, joka harjun alta lähti metsän halki viemään Korpivaaran kirkolle, kuuli hän jälkeensä huudettavan: Eläköön runoilija! Eläköön Suomen Tyrtaios! Eläköön isänmaa! vastasi Antero. Kirjoittakaa meille! huusi soinnukas ääni. Runomitassa! huusi toinen.
Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi hypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin pappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko yön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita toisilleen tunteitaan.
Tervetuloa tänne kaikki! Yhdyn viimeiseen puhujaan! sanoi Robert, heidän välissään istuen, Anterolle ja Ristolle. Ja minä myös, virkkoi Naimi. Kiitos, herra Hagman, puheestanne Korkeasaaren kalliolla! Se oli paras puhe koko promotsionissa. Todellakin!
Ja millä ilolla näitä juhlia ensin ajateltiin ja suunniteltiin! Naimikin, tyttö parka, näkee usein, että hän on itkenyt. Ja sen näkee, että hän ikävöi täältä pois; viihtyy laamannissa paremmin kuin kotona. »Ovatko tytöt sinulle, Naimi, mitään sanoneet?» »Ei ne mitään sano, mutta ovat niin jäykkiä, niinkuin en minä olisi heidän sisarensa.» Hanna kulki huoneen läpi. Hän pysähtyi ja meni taas.
Professorska ja ruustinna vaihtoivat merkitsevän katseen. »että ne kerran vielä sitovat niitä itseänsäkin varten ja painavat ne omille palmikoilleen!» Niin hän sanoi ja vielä paljon muutakin. Naimi oli hiukan hengästyksissään, mutta hänen kasvonsa hehkuivat innostusta, ja niistä säteili päättäväisyys ja totisuus, joka esti pilan pääsemästä esille.