United States or Iceland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ihana nainen taittoi myrttipensaan lehvän ja kiersi sen lapsen pään ympärille. "Pidä tämä lehvä muistoksi siitä mitä olen sinulle ilmoittanut, ja todistukseksi siitä että olen totta puhunut. Hetkeni on tullut, minun täytyy palata siihen tenhottuun saliin; älä tule kanssani, ettei mikään onnettomuus sinulle tapahtuisi. Voi hyvästi, muista sanani, ja anna lukea messuja pelastuksekseni."
Kasvonsa loiste hehkui Kuin helle aamupäivän, Ja siniliekin lailla Myös säihkyi silmäsensä. Mun luoksen' astui impi Ja taittoi tammen lehvän Ja kukkakimpun taittoi, Tul' itse kolmanneksi. Hän lehvin peitti pääni: Niin järki raukan sulki. Kukilla täytti rinnan: Niin sydämeni ryösti. Ja tuosta rohkeasti Syliini itse hiipi: Näin kerrassaan mun voitti.
Ma kaikkialta valitusta kuulin, mut nähnyt ketään kun en vaikertajaa, pysähdyin hämmästyen. Luulen, että hän luuli minun luulevan nuo äänet ääniksi vainajien, joita muka takana puitten piili meidän vuoksi. Siks Mestari: »Jos taitat lehvän jonkun kasveista näistä, tyhjiin raukeneva on aatos aivoissasi piileväinen.»
On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa. Hän paistoi päivänä talvi-öissä, hän kuulti kullassa, kirjovöissä. Hän tuoksui tuomena tanhualla ja urhot leikki sen lehvän alla. Hän kukki kumpuna Suomen suossa, hän lauloi koskena laakson vuossa. Nyt syys on manssa ja sydämissä ja kansa kaipion kyynelissä. On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa.»
Oli niin omituista katsella sitä, kun se loikoi tuossa edessäni pöydällä. Kuori oli hienoa ranskalaista paperia. Se näytti kuin elävän siinä, se oli kuin vaalea samettisiipinen poutaperhonen, joka liikahtamatta on kiinnittäytynyt yhteen kohti lehvän päälle. Se ei värähdäkään, mutta jos lähestyt, lehahtaa se lentoon. En henno panna sitä taskuun rutistumaan.
Eikä kokko kouraisnunna, iskenynnä ilman lintu. "Katkoi kuusesta käpyjä, petäjästä päitä lehvän. Kävyt kätki kynsihinsä, kääräisi käpälihinsä; ne kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. "Kapo pisti kaljahansa, Osmotar oluehensa: eip' ota olut hapata, juoma nuori noustaksensa.
On niitä nähty, on niitä nähty meilläkin, mutta ero on suuri ... katso mitä taulua tahansa, niin ovat ne kuitenkin osaksi verhotut ... häveliäs taiteilija vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen liepeen, mutta siinä sinun maalauksessasi ei ole riepuakaan ... mikä esti sinut olemasta yhtä häveliäs kuin kaikki muutkin...
Se on siinä aikansa, kääntelekse, katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtäkkiä pyrähti pois, et tiedä, miksi, lieneekö tiennyt itsekään, ehkä kuuli kutsun jostain tai ilman vain, etkä häntä sitten enää koskaan näe. Mutta siihen jäi hänestä sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jäi lähdön humaus ja lehvän liikahdus.
Täynn' ilma kummaa siivellistä, niityt ja viidat kaunokarjaa outoa; vihanta-piilostansa kuje vilkkuu, ja kultapilven päältä viisaus aik' ajoin ääntää lauseen ylhäisen, vaan hulluus harppuansa sointuvaa lyö vimmaisena riehuin näköjänsä, vaikk' kaunein tahti säveleitä sääntää. Ken uskaltaa tään miehen rinnalle, sen rohkeus jo lehvän ansaitsee.
Hän kuuli vain lukkarin laulun ja papin luvut ja sitten mullan kumun arkkua vasten, kun hautaa alettiin luoda umpeen. Kun hän viimein hiipi haudalle, oli korkeaksi luotu hautakumpu valkoisen lumen peitossa, kaikki jäljet ummessa, ja ympärillä syvä hiljaisuus. Hän otti puukkonsa, katkaisi muutamasta kuusesta lehvän ja astui kummun ääreen. »Muut muistot haihtuu, katoaa, yks säilyy yksinään...»