Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. marraskuuta 2025
Samat sanat lausui pappikin, ja tuvan ovi suljettiin. Tupaan jäivät ne, joita Lauri rakasti. Ulkona oli yön synkkä pimeys. Lähteväin kärryjen kolina kuului hetken; kohta kuoli tämä ääni tuulen tohinaan, ja Uotilan talossa vallitsi taas äänettömyys. Pimeä metsä sitä ympäröitsi. Mutta onnettomuuden ja koston musta lintu oli sillä välin istunut ääneti pesässään Uotilassa.
»Kun Lauri sai kirjeesi syntyi minussa vastustamaton halu tänne, minulle hankittiin kavaljeeri, ja niin olen tässä sinun suureksi hämmästykseksesi, niinkuin näen, ja sinun tueksesi ja turvakseksesi, niinkuin vaatimukseksesi kuului», selitti Elli nauraen.
Sekä ukko Lauri että hänen vaimonsa lohduttivat itsensä pian sillä, että he eivät enää olleet pitkäikäisiä, joka lohdutus usein tekee sen, että vanhat niin helposti kantavat tappionsa ja näyttävät meistä niin tyytyväisiltä, että me selitämme sen tunteitten velttoudeksi.
Kerran kun Lauri ei ollut käynyt heidän luonaan moneen päivään ja Leeni silloin oli mennyt häntä hakemaan, oli Lauri istunut kamarissaan hyvin synkkänä. Eikä Leeni millään tavalla saanut häntä mukaansa. Hän oli silloin koettanut saada selville syyn tähän Laurin alakuloisuuteen, ja vihdoin tämä hänelle kertoi joutuneensa kovaan rahapulaan.
Minä rukoilen teitä: viekää rahat takaisin, ennenkun niistä saa kukaan mitään tietoa!" puheli murheellinen äiti. "Sitä emme tee, emme koskaan. Sinä et ymmärrä asioita, joiden avulla omaisuus talossa pysytetään, ja miten suvun kunniaa kannatetaan", sanoi Lauri. "Ymmärrän minä sen verran asioita, että varkaus on varkaus, mutta suvun kunnia ei pysy pystyssä rikoksilla.
Pian oli yleisenä puheena monessa pitäjäässä, ett'ei koko paikkakunnassa löydy Kanniaisen talon eikä miesten vertaa, mutta setä Juhon leski mutisi nyt tiheämpään kuin ennen: "aikapa hänen näyttää". Lauri oli nyt jo jotenkin vanhentunut. Päästäksensä elämän huolista vähemmälle, antoi Lauri pojallensa isännyyden talossa ja kaiken muun tavaran hoidon.
Sattui kerran olemaan vieraita heillä, neitosia suuri joukko. Lauri kutsuttiin puistoon, jossa immet istuivat. Hän meni ja tultuaan heidän luokseen teki kuin gentilhomme. Annia ei ollut siinä. Puhe alkoi kauniista ilmasta ja loppui pahaan ilmaan, ja alkoi jälleen kauniista j.n.e. Annin tultua muuttui puheen-aine vilkkaaksi, huvittavaksi.
Laurin tuoli siirrähti taapäin vihaisella rämäyksellä. Naiset hypähtivät, kaikkien silmät kääntyivät Lauriin, muiden paitsi rovastin. Hän tulee tietysti valittamaan, sanoi rovasti. Kenties senaatti vapauttaa hänet. Tuomio ei luultavasti tule senaatissakaan muuttumaan. Ei tietysti, sanoi Lauri jääkylmästi hänen oli onnistunut voittaa itsensä ja siirsi tuolinsa takaisin paikoilleen.
Ryminästä lennähti pienoinen lintu pyörryksissä oksaltaan, liipoitteli hetken siivillänsä, ja sitte oli taas vallan hiljaista kolkossa korvessa. Lauri makasi maassa kumartuen murhatun yli, kuunnellakseen oliko hän todellakin kuollut. Sydän ei sykkinyt enää. Ei vähintäkään liikuntoa näkynyt.
Hänen rumilla, nyt nopeasta juoksusta elpyneillä, kasvoillaan paloi rohkeus, uljuus ja luja päättäväisyys. Aseetonna, ei raippaakaan kädessä, oli hän rientänyt yksinään suden kimppuun. "Sepä oiva poika", arvelin minä, katsellessani häntä. "Onkos niitä täällä päin nähty sitten, susia näethän?" kysäsi pelkuri Lauri.
Päivän Sana
Muut Etsivät