Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. marraskuuta 2025
Katsellessain tuossa Herran vuorta, Jonka kiirehellä lumivilla, Tuhkaharmaa hartioilla pilvi Läikkyy, muistan vuorta Juutaan maassa, Muistan Hermonia. Kuinka armas Sit' on nähdä, koska aamun kultaa Aurinkoinen kylvää harjanteille, Joille härmätimanttien loiste Luopi kukkaa vitivalkeaista, Taikka yöhyt antaa jäiset ruusut, Joit' ei konsa päivän säde lämmin Sulaa, taikka lounas-tuuli liehdo; Kuinka kirkas valkeainen otsa Kohoaapi sinitaivahalle, Eikä pilvihuntuun konsa peity, Niinkuin alempana vuoriryhmät, Joita synkkä, paksu pilvi verhoo. Sitä muistan; vielä muuta muistan: Muistan laakson jylhän, mutta kainon, Ihanaisen, vaikka musta peite Varjo ikitumma varjostaapi Lehmuksien kätköss' alla vuoren Kumpuavan veden kulta hetteen, Jonka silmä kirkas kuvastaapi Kuoren valko-otsan lehdon tumman Muistan tuon, joss' aina soittaa tuuli Suhistellen sadun kanteleista, Aina laulaa linnut öin ja päivin. Siellä monta monituista kertaa, Poika ollen pieni, pilpatellen Kävin kanssa emoseni armaan, Jonka sini-silmäss' avotaivas Loisti pilvetön, kuin sydänpäivä, Mutta otsan kirkas valkopinta Valkeampi lunta Hermonilla. Oi, mä silloin olin lapsukainen, Vähän tiesin; mutta armahainen
Mut kuvat kulkee liekeiss' sinisissä, monet armaat tuulentuvat, jotka särkyy sydämissä; toinen vanha, toinen nuori, nuorellai jo sydänsuru, kummallai sen päällä kuori, kuoren alla auvon muru.
Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim.
Hanna koppasi saksinsa, leikkasi kirjeen kuoren auki, tempasi sieltä kirjeen, katsahti ensin sen pituutta, mutta rupesi alusta lähtien lukemaan ja silmät olivat ahmivan näköiset. Luki parin tai kolme riviä, niin kasvoihin levisi syvästi uhkuva iloinen hymy.
Maapallon nuorna kerrotaan myös tulikehrä olleen, Joss' aaltoeli kalliot ja vuoret virtana; Kun hiukan vanhui, kerrotaan maan kuoren kovaks' tulleen, Vaikk' ydin malmivuorineen viel' uhkui kuumana. Vaan ydin kuuma pintahan kuohutti kukkatarhat, Loi maahan avull' auringon puut, ruohot, pensastot, Eläimet riemuks' toisilleen niin halvimmat kuin parhaat, Täynn' elämää, täynn' onnea viherti vainiot!
Stapleton näyttää itse voineen tuntea mustasukkaisuutta, sillä nähdessään sir Henryn alkavan lähestyä vaimoaan, ei hän, vaikkakin tämä juuri kuului hänen suunnitelmaansa, voinut pidättyä tulemasta väliin kiivaudella, joka ilmasi sen tulisen intohimoisuuden, jonka hän tavallisesti hyvin onnistui peittämään hillityn kuoren alle.
Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin rakuuna palasi heidän luoksensa, heittäytyi hevosen selästä ja ojensi kirjeen paroni Wrangelille, joka päivää ennen oli saapunut kaupunkiin. Tämä repäsi kuoren toisten seuratessa häntä kysyvillä katseilla.
Kaiken aikaa hänessä kyti nuo samat ajatukset, ja paloi ulkonaisesti tyynen kuoren alla hillitsemätön halu kerran vapautua ja päästä tekemään sitä mitä hän uskoi olevan tehtävän. Ja tämä halu oli niin suuri, että hän sen nimessä saattoi kieltäytyä melkein mistä hyvänsä, saattoi supistaa tarpeensa ja menonsa tavattoman vähiin.
Eikä liioin Bengt näyttänyt onnelliselta aviomieheltä; tosin hän aina kohteli Esteriä ritarillisesti, mutta ritarillisuuden kuoren läpi pujahti joskus silmäys tai pilkallinen sana, joka paljasti, mitä hänessä liikkui. Pormestarinna riemuitsi. "Kas niin, sitähän minä sanoin!
Kuin kaikk' on linnut taivaan lintuja, Niin Luojan lapsia kaikk' ihmiset. Kuin kaikki linnut linnuiks elävät, Mut laulun tarpeen tuntee muutamat, Niin ihmisetkin kaikki ihmisiksi, Jumalan ihmisiksi luotu on, Mut muutamill' on liekki sisällään, Se kuoren rikkoo, sanoiks singahtaa. Jot' elämä ja henki käskee: puhu! Hän pappi on; nyt minä, toiste muut.
Päivän Sana
Muut Etsivät