Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. kesäkuuta 2025
Tuuli on tuima ja ankarat aallot, Ruuhet on rannalla pienoiset; Ruuhet on rannalla pienoiset; Kultani sormet on hienoiset. Elä lähe kultani aaltojen valtaan! Aallot ne pian sinun pettäisi. Sitte ei suru mua heittäisi, Ennenkun multaki peittäisi. Kultaansa ikävöivä. Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkahan kultaisen kartanon puolla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!
Mutta joutuin se meni. Ja sitten hän katosi kylälle päin. Krokelbyhyn ei Sakris kuitenkaan lähtenyt ... vaan tapaamaan omaa kultaansa. Kesä on melkein tullut. Vedet heruvat suurilta, alakuloisilta soilta ... kerääntyvät puroksi, joka ponnistaa synkkien kuusikkojen läpi ... ja pääsee sitten luikertamaan niittyalangon halki.
Tässä on »kaksi kaunista laulua yhdestä nuorukaisesta, joka kultaansa suri», ja tässä sitten vielä muuan aivan vasta tehty laulu laulajapojasta, ja se alkaa näin: Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni Iät on kaiket kävellynnä ympäri laulun läänii.
Pöyhkeälän kartanossa oli tuli päässyt irti eräästä vaatehuoneesta, jossa neitsyet olivat illalla käyneet palavin kynttilöin. Eversti huomasi valkean ja kiiruhti kamariinsa ottamaan kultaansa ja hopeaansa. Kalleimmat tavarat olivat pienessä lukitussa arkussa.
Raikkahasti laulaa aamunaalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke, sit' ei paina elon päivätyö. Yksin kerttu laulaa murheissansa ikävöiden omaa armastansa. Minä myöskin aamunaallon lailla ennen lapsenmiellä laulelin, sitten lietona kuin rannan haavat leikin, lemmin, lauloin, tanhusin. Nytp' on riemu poissa, kerttu kulta, saanut olen huolenvirret sulta. KULTAANSA IK
Ruveten nyt, kun hänellä oli lapsi jolle sai koota, kahta ahneemmaksi ja itarammaksi kuin ennen, sulkeusi hän lukkoin taa kultaansa lukemaan ja punnitsemaan; hän kiersi kalliit vaatepakkansa auki, kaivoi ylös timanttinsa, helmensä, rubiininsa.
Kun he sitten hauattihin Maan alle makaamahan, Yksi puron tälle puolen, Toinen puron tuolle puolen, Nousi siitä nuori koivu Kumpaisenkin hauan päälle, Juuret yhtehen junivat, Latvat toinen toisihinsa; Hakattihin koivut maahan, Lastut lensi toisihinsa. Kanteletar III: 36. Kuollutta kultaansa itkevä neito.
Myös tämä on kyhkysparista, joka Pohjan kuusistoissa asui. Mutta vangittiinpa parista toinen, vietiin etäisille maille, sanansaattajaksi sieltä. Mutta kultaansa hän lakkaamatta ikävöitsi; mursi viimein häkistänsä ja läksi lentämään kotomaatansa kohden.
Tuo mahdottoman suuri, hevosenkengän muotoon laitettu pöytä oli komea, ja se oli asetettu keskelle nurmea, sillä loistivat hopeat ja lumivalkeat pöytäliinat ja puitten lehtien välitse lähetti aurinko sille kultaansa. Kunnianarvoisan, vanhan parikunnan piti istuman keskellä, tammen alla.
Hän menee merten lainehitten lailla, hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen. Mut jos sa kysyt ken tään laulun lauloi, sen teki pohjan poika, kun hän kauloi kultaansa, joka katsein kiehtovaisin, suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin La Tricoteuse.
Päivän Sana
Muut Etsivät