Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. heinäkuuta 2025
Saapuu sana Paltamohon, alkaa kiire, touhu tuolla: »Miss' ois paras paikka, johon mennä, piillä taikka kuolla?» Kautta Kainuun korpimaita vierii viesti kirkonkellon: »Salasaunaan itses laita, rahapennit päähän pellon!»
Mitään varsinaista opettajaa ei meillä kumminkaan ollut, ainoastansa se, joka jonkun asian parhaiten tiesi, sen kohta toisille neuvoi. Niin käytimme tuota opettaja-virkaa oikein vuoro-viljelyksellä. Siinä koulussa harjoteltiin monenlaisia aineita. Opeteltiinpa kirkonkellon soittamistakin asettamalla kahden kuusen väliin vanha kanto, joka ripustettiin niin, että se näytti kirkon kellolta.
Se oli rauhallisessa nurkassa, vähän syrjässä kirkkomaan käytävästä, mutta kuitenkin niin likellä, että eroitin nimet kivessä, kun astuin edestakaisin, säpsähtäen kirkonkellon ääntä joka kerta, kuin se löi tuntinsa, sillä se oli minusta niinkuin kuolleen ääni. Ajatukseni kääntyivät silloin aina siihen muotoon, jolla minä mailmassa ilmestyisin, ja niihin mainioihin tekoihin, joita olin toimittava.
Sen sanottuaan hän pyhällä kunnioituksella painoi kiinni kirjansa, laski sen kirjavasuun, otti sieltä pienen laulukirjan, josta heleällä äänellään lauloi: »Tie Jeesus on ja ovi totta». Kun Auno oli virtensä lopettanut ja katseli toista mieleistään, moukasi korviin avoimesta akkunasta kirkonkellon laimea ääni.
Sentähden päätin pysyä niin paljon, kuin mahdollista, poissa heidän tieltänsä; ja monena talvisena hetkenä kuulin kirkonkellon lyövän, kun vähäisessä päällystakissani istuin kolkossa makuuhuoneessani ja ahkerasti luin jotakin kirjaa. Iltaisin menin toisinaan istumaan Peggotyn luo kyökkiin. Siellä minun oli mukava olla enkä pelännyt olemasta semmoisena, kuin olin.
Pitkä avain avasi meille taas raskaan, suuren portin ja me olimme omassa vapaudessamme. Kaikkialla vallitsi autiuden hiljaisuus tässä erämaan seudussa; silloin tällöin vain keskeytti sitä kirkonkellon läppäys, joka kuului pitkät matkat meidän poistuessamme luostarista. Tie kulki ensin pitkin Kidronin laakson rinnettä, johon toiselta puolelta säännöttömät, kammottavat pengermät näkyivät.
"No kun ei vaan tämän pahempaa onnettomuutta tapahtuisi", ajatteli Topias itsekseen. "Avain oli vanha ja huono; kaupungista saan ottaa uuden; siellä saan myös kääntää viisarit kirkonkellon viisarien mukaan." Hän asetti kellon lakkariin ja antoi rikkinäisen avaimen jäädä renkaastaan hiusvitjoihin. Vitjat olivat Helan hiuksista ja Helan tekemät.
Kirkonkellon joka läppäys kuului tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, koski lauloi iloisena kovaa lauluansa, kaste kiilteli koivunlehdissä ja kukkasissa, kirkonkellon ääni kuului vielä kerran kajahtavan vuorenhalkeaman läpi, ihmiset menivät kirkkoon virsikirja kainalossa piti kättä silmillä auringon tähden ja katseli alas laaksoa kohti; hänen valkea liinansa kimmelti.
Kaksi vainolaista hän oli tuntevinaan päänsä päällä vaakkumassa: papin vaino yhtäältä uhkasi, Lapin vaino toisaalta. Kun yöllä silmänsä ummisti ja nukahti, oli kuulevinaan, milloin kirkonkellon ilmassa soivan, milloin Lapin noitien päänsä päällitse suhahtavan ja räähkämiehen metsän rannasta ilkkuen nauravan.
Päivän Sana
Muut Etsivät