Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. lokakuuta 2025
Karu maaperä ei anna mitään leipää, jokainen jyvä on väkivoimalla anastettava, ja sen tekeekin suomalainen, joka ei hellitä. Mutta kun laiho on päässyt hetimään, silloin saapuu halla veronkannolle ja nielee vuoden sadon. Pelastaaksensa henkensä täytyy väestön tyytyä pettuun, kun jauhoja ei riitä. Mutta sittenkin kynnetään lakkaamatta uudestaan ja kylvetään kestävyydellä, jolla ei ole vertaistaan.
Että Suomen karu luonto on siihen määrin saanut luvan muotoaan muuttaa ja taipua inhimillisen tahdon alle, se on sellainen todistus tämän kansan tarmosta, että tuntuu loukkaukselta epäillä sen tulevaisuutta millä muullakin alalla tahansa, kun se vaan tahtoo tämän tulevaisuutensa puolesta jotain tehdä.
Se erikoinen, karu, mutta samalla joskus aito lyyrillisyyteen puhkeava nuorekas uhkamielisyys, jota olemme tottuneet pitämään pohjalaisten puukkosankarien tunnuspiirteenä, antaa Aaro Hellaakosken esikoiskokoelmalle hyvin yhtenäisen luonteen. Sentimentaalisuudesta sen sanan niin hyvässä kuin huonossakin merkityksessä on hän kemiallisesti puhdas.
Mutta, kertoo kansan taru, koska ilta tyyni tuli, huoahteli korpi karu, Eljas kyyneleihin suli, kauan yössä kulki, sitten astui alle taaton katon, haastoi halki kyynelitten, vieri virsi valapaton: »Sydän-yön ma lapsi lienen, liekuttama surun summan, tuskan tuiman myötä vienen käyden teitä elon kumman.
Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat poissa, ei ole auerta ajatusten eikä tunteiden ympärillä. Elämän karu todellisuus viluttaa, sydän ja sielu värisee, ei mikään väräjä. Näinkö tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa häntä jäämään, en silläkään tavalla kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa.
Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi. Hän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko seutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja lapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan lumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne.
Sa laulun kansa, korven kansa karu, maailman pahan riitain tuolla puolen, sa petäjäin, sa pettuleivän taru täys tyyntä toivoa myös alla huolen: On aikas tullut. Katso, päivä koittaa! Sa kansa, jonka muisteloissa päilyi maailman luominen, sen alkumuna, Egyptin usko oli se. Se säilyi. Sa hengen voimiin uskoit herjattuna. On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!
Mutta se oli kivinen, karu kallio, ja iso laine heitti minut sen rannalle, jossa yöni kyyhötin kylmän kiven kyljessä ja minua pelotti ja paleli. Mutta huomenna oli meri tyven, ilma lämmin, kallio sileä ja hieno ja nurmipenger sen vieressä vihreä. Taivas oli korkea ja suuri, ja meren vesi kirkas ja viileä.
Karut metsämaat raivataan, rikkaruohot kitketään pois, niiden sijalle syntyy viljavia vainioita ja upeita kaupunkeja, ja samalla lakkaa ihminen itsekin olemasta rikkaruohoja kasvava pelto tahi hedelmätön, karu erämaa. Tiedämmehän että halpa-arvoisinkin työ saattaa ihmisen sielun, heti kun hän todenteolla ryhtyy siihen, niin sanoaksemme todelliseen sopusointuun.
Tuosta on taru, tuima ja karu, mainittu pohjolan mailla: Loista ei tähdet, Marjatan tähdet, muiden lamppujen lailla, tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo taikka ne taivohon nostaa, autuuden äärettömyyttä ne uhoo taikka ne kaataa ja kostaa.
Päivän Sana
Muut Etsivät