United States or Greenland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nuori kaunis tyttö, isästä ja äidistä ei tietoa koskaan ollutkaan, vaan yhtä iloinen kuin yksinäinen. Laulaen oli työnsä tehnyt ja nauraen resujaan paikannut. Kun hän illoin lehmiä hakiessaan oli huutaa huikahuttanut, oli sitä kuunneltu niinkuin kuunnellaan keväisen käen kukuntaa. Nyt hän oli kyökkipiikana, pukuja luhdin seinä täynnä, sanottiin neitsyeksi ja häntä kosi muuan talokkaan poika.
"Mitäs tästä minulle annat?" kysyi Petter, nostaen mustan oriin takajalkaa. "Kymmenen korttelia sään kohdalta." "Minun oikeanpuolinen rautioni on yksitoista ja vasempi kymmenen ja puoli," sanoi Paavo. Sitä Petter ei kuullut, vaan avasi oriin suun, näyttääkseen sen kauneita hampaita. "Oikeapa lammas tuo hevonen," sanoi Paavo. "Jos noin tekisit rautiolle, et koskaan enää kuulisi käen ääntä.
Odottaessaan Hilja otti kirjan käteensä ja rupesi sitä lukemaan, mutta pian painui kirja kiinni, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän kauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren saaristossa, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena Naantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa tuota yksitoikkoista, mutta kuitenkin miellyttävää ääntä.
Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä. Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet. Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin.
Ja se oli miesten mielestä merkki ja osoitus, että kaskeakin kaatamalla oli haltijat vihoitettu. Mitäs uhripäivänä hakattiin, mitäs Tapion tanhuvia syyttä suotta maahan kaadettiin! Siinä nyt nähtiin, ja sitä se käen kuolema ennusti! Jormapahan oli oikeassa, kun varoitti.
Ikuista tyyntä soutamaan Ei sentään luotu meitä, Ei luotu aina nauttimaan Kotoisen lieden lämpöä Ja armaan lempeä; Ei luotu miestä ainakaan Ikänsä halki kuulemaan Kotoisen lahden laulua, Kotoisten kuusten huojua, Ei käen kultarinnan kukkumista, Ei laulu-leivon lempisäveleitä. Mies toimehen suureen suunnattiin Koti-aitojen ulkopuolla, Meri myrskyvä seilata annettiin, Ilo taistelun touhuun kuolla.
Hän onneton rannalle uinui käen kukkuhun heräsi hän, hän ennen einettä kuuli käen kultien helkkyvän. Hän onneton rannalle uinui ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain. Näkinkengät ne rannalla karskui ja helisi heisipuut. Kuka rantoja riemuiten kulkee? Niin kulje, kulje ei muut Siell' impeni armahin astuu näkinkengillä keikuttain.
Sua muistan, kaunokaista, Suven armahan ajalla, Kun ei öillä sammu päivä; Muistan käen kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä. Milloin muistelet minua, milloin? Sua muistan syksysäällä Rajutuulten raivotessa, Lehtein puista lentäessä; Muistan koska kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanteissa. Milloin muistelet minua, milloin?
Ja eräänä aamuna kajahti käen kukunta villistä korvesta, Mikko Suomenvaaran asuinkylän läheltä. Sakris käveli yhä paremmin... Matkallaan kultaansa tirkistelemään pistäysi hän myöskin Krokelbyssä ja nouti sieltä harmonikkansa. Sillä aikoi hän soitella rakkaalleen...
Minun jauhinvuorollani, Ilman sormen soutamatta, Käen puuta kääntämättä, Käsivarren vääntämättä, Peukalon pitelemättä! Mitä kilkkoat kivonen, Mitä vuori voivottelet, Minun riskin rinnan alla, Alla kaunihin käteni? Sitäkö kilkkoat kivonen, Sitä vuori voivottelet, Vienoista vetäjätäsi, Jalotonta jauhajata?