Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. toukokuuta 2025
En tiedä miten kävi, mutta muistan, että seisoin siinä painaen häntä lujasti rinnoilleni, poski hänen poskeaan vastaan ja rukoillen häntä pitämään minusta vain hiukkasen, niin pitäisin minä hänestä niin sanomattomasti koko elämäni ajan. Muistan myöskin hänen vastanneen tähän myöntävästi ja että me molemmat siinä itkimme. Hetken perästä seisoimme taas hymyillen käsi kädessä katsellen toisiamme.
Me itkimme kumpanenkin, sillä me rakastimme toisiamme, kuten veljien pitäisi aina rakastaakkin; mutta jäädä yhteen, emme nyt voineet. Jos olisin jäänyt kotiin, niin olisin saanut etsiä leipäni renkinä jossain likellä olevassa talonpoikais-talossa, jota ajatellessani tuumailin paremmaksi palvella kuningasta. Sven'istä erottuamme jatkoimme me matkaamme Tukholmaan.
Löfving ja hän olivat ystäviä ja joutuivat samaan komppaniiaan, kestäen sitten yhdessä vaihtelevia kohtaloita. Löfving sai pian kätkeä rakkaan vaimonsa maan multaan. Katkera oli hänen surunsa, ja kun me molemmat itkimme vainajan ruumiin ääressä, pyysi hän minua ottamaan luokseni hänen silloin yksivuotiaan poikansa, ja otinkin hänet, vaikka minulla jo oli kaksi muiden turvatonta lasta.
Näin me itkimme yhdessä ja tulimme lohdutetuksi; ja minä olin puettu viheriään silkkiin markkinoilla. Mutta kun palasin kotiin häpesin enemmän itseäni, kuin silkkipukua taikka linnan imartelevia naisia. Rakas, kallis, vanha kotini näytti, vaikka kuinka koetin ajatella toisin, vähäiseltä ja köyhältä, ja huonekalut kuluneilta ja vanhoilta.
Yhdessä sitten itkimme niinkuin pienet lapset, sillä meidän molempien sydämemme oli niin täynnä outoa ja kummallista tunnetta, ettemme voineet itseämme hillitä. Siitä herran hetkestä kääntyi Kallen elämä aivan toisenlaiseksi. Ei kertaakaan hän enään puhunut Maristaan luotuista sanaa, päivitteli vaan ehtimiseen, kuinka kehnosti hän on elänyt perhettänsä kohtaan. "Kas niin ystäväni!
Olen sinusta kuullut, että olet kova työmies, ja minä olen toinen, niin muuta ei tarvitse», sanoi Mari, tarttui kaulaani ja sanoi lisäksi: »Sinuun luotan kaikesta sydämestäni. Isäsi kodin kun jätät minun tähteni, niin uskon että olet mies ja elämäni turva. Rakastan sinua kuolemaani saakka.» Itkimme hetkisen kuin pienet lapset.
Aina muistan sen ajan, jolloin joukossa seisoimme ja itkimme kuolemaisillaan olevan isämme vuoteen vieressä, ja jolloin hän puheli meille kuolemasta, tulevaisesta elämästä ja ihmisen velvollisuuksista Jumalaa ja ihmisiä kohtaan; ne opetukset eivät mene mielestäni, niin kauvan kuin elän.
Kaikki me itkimme katkerasti. Minun mielestäni oli koko elämä nyt lopussa. Kaikki näytti pimeää pimeämmälle. Vielä kesällä valvoin vuoteellani monet illat itkien ja kaivaten. Elämä kodissa oli paljo muuttunut. Isä oli koko kevään kulkenut tukkitöissä ja kun hän joskus tuli kotona käymään, oli hän aina humalassa.
Hätääntynynnä ja tuskasta punehtununna, pyysin minä vaimoltani, saattaisiko hän antaa minulle anteeksi törkeän käytökseni häntä, lapsiamme ja ihmiskuntaa vastaan. Vaimoni otti minun syliksi, ja siinä asemassa itkimme yhdessä, toinen katkerasta katumuksesta, toinen tuhlaaja-pojan palajamisesta.
Suojelin sinua kodissa aina kuin silmäterääni, huomautin. Niin teitkin, isä, myönsi hän. Miksi päästitkään minua maailmaan, ethän ollut sitä varten kasvattanut. Hän seisoi edessäni kuin syyttäjäni. Olin voimaton häntä nuhtelemaan. Mieleeni johtui oma nuoruuteni ja omat erhetykseni. Olin kuin tulessa, mutta etsin ulkoa sen sammutusta. Itkimme molemmat. Sitten juoksin raivoissani viettelijän luo.
Päivän Sana
Muut Etsivät