United States or El Salvador ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja niin poistui vouti huoneesta. Gunhilda jäi yksinäisenä seisomaan, niin kummallisesti yksinäisenä, jommoista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän peräili ja peräili etenevää isäänsä ja mietiskeli, että hänen mukanaan nyt poistui kaikki, mistä hän oli iloinnut ja mihin hän oli toivonut. Mutta vähitellen muuttuikin hänen surunsa ja arkamaisuutensa oikein kuohuvaksi vihaksi.
»Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi kuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni puhua sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt mullassa.» »Rehellinen te olette ja suora siitä minä teitä kunnioitan», vastasi nuori rouva rauhallisempana.
Jos tuo hyvä kapteeni olisi nyt nähnyt tyttärensä, niin olisi hän varmaan ollut itse tyytyväisyys ja hieronut käsiänsä sekä iloinnut siitä, että hän oli hoksannut lähettää tyttären maalle parantumaan opin houreista. Gerda tosin oli pannut matkalaukkuunsa muutamia historiallisia ja viisaustieteellisiä kirjoja, mutta niitä avattiin enää aniharvoin. Ei ollut juuri aikaakaan siihen.
Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa kaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen hänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä se oli käynyt liian nopeaan. Ihmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen. Varsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä.
Ei paljon Aune nauranut, Ei monta kertaa muhoillut, Iloinnut ei kuin lapset muut, Ikänsä itki vaan: Ikänsä itki ailuitaan Ja vaikeroitsi vaivojaan, Ja jäljet hänen tuskistaan Suupieliin painuivat: Syvälle poskiin painuivat Nuo tuskain jäljet tuikeat, Nuo kärsimysten kertojat; Mut kerran aamulla...
Mutta Anna ei tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä.
Sensijaan että Juhani olisi iloinnut vältettyään läheltä uhkaavan kuoleman, näytti siltä kuin hän ei siitä lainkaan välittäisi... Murjotti vain synkkänä ja milloin hän katsoi Anttiin, tuli hänen silmiinsä selvä vihan ilme.
Tuop' on tuima Pohjantähti se sanan sanovi täyden: "Ohoh, urosta onnetonta, leimua petetyn lemmen! Jo on kultasi levännyt kupehella Kuu-jumalan, onpa outo nauratellut naista Päivyen pätöisen, joka ilta jo iloinnut, joka aamu armastellut, suikannut suloista suuta, kaulannut Kavetta mointa poistuessa sun poloisen avaruuden askareille!" Kaaret vahvuuden kajahti: "Puhui totta Pohjantähti!"
Mutta Liisa oli iloinnut siitäkin ja ottanut vastaan hänen kuumat hyväilynsä ikäänkuin hymyilevällä, äidillisellä lempeydellä ja anteeksiantavaisuudella. Tällä alalla oli Liisa taituri. Ja hän tuli vielä suuremmaksi taituriksi, kun hän tiesi siten tuota jumaloitua miestä ilahduttavansa.
Leski-asuntonsa, joka oli iso ja somea, näkyi hänelle tyhjältä ja kolkalta; kukaan ei ottanut häntä helleydellä vastaan, kotiin tullessansa kukaan ei syntymä-päivinänsä kanssansa iloinnut, kukaan ei kohdellut häntä kiitollisella, ihastuneella katsannolla, kenellekään ei hän osottanut isällisyyttä. Kaikki katselivat häntä joko kylmästi, ahneudella eli peläten.