Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 22. heinäkuuta 2025
Koitti viimein tuo surullinen lähtöpäivä ja Jeriko tunsi oikein iloitsevansa siitä, kuin Kalle nyt tulisi Loviisan seurasta erotetuksi. Iltasella meni hän järven rannalle kävelemään ja odottamaan Kallea, joka oli sieltäpäin tuleva. Jeriko istahti kivelle ja tuumaili pyytää Kallelta anteeksi, kun hän oli iloinnut ystävänsä poislähdöstä.
Joju oli nyt ollut kaksi kuukautta uudessa kodissaan, lukenut joka päivä määrätyn ajan rehtorin johdolla, saanut uuden puvun ja tullut kauniin, reippaan ja sievän pojan näköiseksi. Hän oli köyhän lapsen tavoin iloinnut huoneestaan ja vaateestaan, hyvästä ruoasta, sievästä puvustaan ja kaikenlaisesta mukavuudesta, josta hänellä ennen ei ollut aavistustakaan.
Ennen oli Rautio aina iloinnut ajatellessaan tulevia työpäiviä, nyt tänä hetkenä, kun hän seisoi ja katseli tuonne yksinäiseen tähteen, niin näytti tulevaisuus niin viehkeän harmaalle ja valjulle hänen edessään. Minkätähden tuli tämä nyt niin äkkiä?
Kun sinä kerroit minulle kuinka onnellisesti teidän tilanne oli parantunut voitko uskoa sitä? minä en iloinnut siitä niin paljon sinun puolestasi, kuin omasta puolestani. Nora. Kuinka niin? Oh, minä ymmärrän. Sinä arvelet, että Torvald ehkä voisi tehdä jotakin sinun eduksesi. Rouva Linde. Niin, sitä minä ajattelin. Nora. Ja sen hän tekeekin, Kristiina.
Hän oli istunut ja iloinnut jo koko iltapäivän, kertoi hän. Aamupäivällä hän oli, heti sähkösanoman saatuaan, kirjoittanut pitkän kirjeen vaimolleen. Mutta sitten hän oli mennyt Baueriin, tavannut siellä pari tuttavaa, syönyt heidän kanssaan päivällistä ja tullut nyt Johannesta hakemaan. Sinun pitää tulla, sanoi Topi. Tätä ei tapahdu minulle kuin kerran. kymmenessä vuodessa.
Niin, täällä olivat he usein istuneet, ja Henrik oli puhunut niin koreasti hänelle, oli aina kiittänyt hänen vakavuuttansa ja iloinnut siitä, että se tulevaisuudessa olisi hänen apunansa. Ja nyt? Tämä ainoa tapaus, tämä laukaus, tämä apu hädässä: ja hän, hän astui tuolla ja horjui, kuin ruohon korsi! Kah, kuinka hän käveli! Oliko tuo miehen ryhtiä, sen miehen, jolle Ellen vaimoksi menisi? Ei, ei.
"Oi Elämä, anna jotain uutta", pyyteli Annikki. "Kaikkien antimieni kanssa olet jo leikkinyt Annikkini," sanoi Elämä, "kaikki iloni olet iloinnut, ei ole mulla muuta jälellä kuin murhe." "No, anna sitten murhe, en ole sitä vielä koskaan kokenut," sanoi Annikki. "Annikki ainoiseni, kamala on lemmen kosto, mutta monta vertaa kamalampi on murheen kosto. Voi sitä ihmislasta, joka murheella leikkii!"
Vähän ikävältä tuntui Upsalaan lähteminen, siellä kun hänen olisi täytynyt tavata ystävänsä Ekströmin. Eipä Kallen myöskään ollut Tukholmaan lähtemistä isänsä tykö, joka oli kovin iloinnut siitä, että poikansa oli jalosukuisessa perheessä opettajana.
Hän vain tunsi olemassa-olon painavan äärettömänä ja selvittämättömänä taakkana. Ei rakastanut isä, ei äiti, ei iloinnut kukaan siitä, että hän, Eero, oli olemassa. Ehkä kaikki juuri sentähden tuntui niin kumman raskaalta. Hän ummisti väsyneesti silmänsä kuin voidakseen sulkea ajatuksetkin mielestään. Mutta sen sijaan sukelsi kuin kiusalla esiin muisto pienestä tämän talven tapahtumasta.
Erkki jatkoi sitten: "Ettekö ole, Aino neiti, kuullut luonnon puhuvan teille useilla kielillä? Tehän olette syntyneet ja pienuudestanne saakka kasvaneet metsän ja tunturien keskuudessa!" "Minä olen aina iloinnut luonnosta", vastasi Aino, "varsinkin kesäilloin, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan ja aallot loiskuvat rantaa vasten.
Päivän Sana
Muut Etsivät