Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
"Vie pois, lapsi! Ei ne ole minun". Neuvottomana seisoi poikanen, vuoroin katsellen Ellua, vuoroin Mikkoa. "Ottakaa, Ellu", lausui Mikko; "se on hyvästä sydämmestä tarjottu". "Minä tiedän, kuinka kalliita nämä kapineet sinulle ovat; minä tiedän keltä ne olet saanut. Minä en taida tuommoisia enää kauan tarvita. En ota". Puna lensi Mikon kasvoille.
"Kalliita ovat kyllä, ja siksipä tarjoankin niitä teille. Ei se mitään anna, joka liian antaa. Ellu! Tänään on riemun päivä; älkää minun mieltäni tehkö katkeraksi. Antti, vie Ellulle kukkaro ja piippu!" Antti seisoi jälleen vuoteen ääressä, ojentaen Ellulle Mikon lahjaa. Ellu nousi istuvilleen vuoteessansa.
Ja sitten tuli mustia kuvia, tuli myrskyn kuvia, tuli toiveitten särkymistä, tuli kalman kartanon inha isäntä, ja otti hyvän hengettären pois, ja sitten tuli ... mutta muuta ei sydän parka, tuo pieni sydän jaksanut kestää. Se vavahti ja värähti, se vääntelihe tuskissaan ja synnytti vihdoin suloisen hedelmänsä. Siksi itki Ellu. Ja tämä tunteiden liikutus se levisi vähitellen muihinkin.
Hänen kirveensä tosin ei ollut tavallisella paikallaan, mutta siitä ei ollut kukaan osannut aavistaa, että Ellu itsekin olisi ollut poissa. Mutta hänpä se ensimmäisenä oli eilen illalla oivaltanut koko kamalan tapauksen ja samassa osannut hillitä hämmästyksensä ja ymmärtänyt, että tässä on pikainen apu ainoa mahdollinen pelastuksen tie.
Ja se oli todellakin Ellu. Jättiläiseltä, suurelta vuoren peikolta, hän näytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siellä hän seisoi lakittamin päin ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta toisessa kädessä oli vaan miehellä suksisauva, toisessa kannatteli hän jotakin rinnallaan, ja mikä se oli, sitä ei matkan pituuden tähden vielä voinut kukaan nähdä, ei muut kuin yksi ainoa. Löytyy nimittäin maailmassa voima, joka käy ylitse kaikkien voimain, joka valaisee järjen ja tahdon ja kuulon ja näön ja kaikki. Tämä voima on rakkaus, jonka puhtain muoto on äidin rakkaus. Ja tämä se tässäkin kirkasti murheen murtamat äidin silmät.
"Kuuluu sitä olevan semmoisia pikkuisia sammakoitakin", jatkoi Paavo, "jotka niin surkeasti valittavat". "Sammakoitako? "Ei hiisi huuda; mykkä se on", liitti Ellu; "käsiänsä se vaan paukuttelee"... "Oletkos sinä sitten hiittä nähnyt?" keskeytti hänet Rietu irvistellen. "En ole nähnyt, ja varjelkoon hyvä Jumala näkemästäkin; mutta kyllä sitä muut ovat nähneet.
Polvillaan seisten hän tuon tuostakin tokaisi tikulla pataan, jossa vesi alkoi kiehua porista. Rietu oli maassa, nojaten kyynäspäähänsä, nutun liepeet levällään. Ellu istui Laurin vieressä, yhä vaan silmiänsä sirristellen. Lauri istui allapäin ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen. Junu ei liikahtanutkaan mattonsa alla. Vähitellen rupesivat pojat jälleen puhelemaan.
Paavo ei osannut vastata, vaan peräytyi yhä kauemmas. Mutta vakaasti läheni häntä Ellu. Suuttumus asui nyt hänen jok'ainoassa jäntereessään, ja pahaenteinen vaahto kuohui suunpielissä. "Miksis minulle tämän teit?" kysyi hän uudelleen, hammastaan purren ja hänen äänensä vapisi.
Ensin juttelivat niitä näitä, huomispäivän töistä, hevosista, mutta äkkiä kääntyi Rietu Ellun puoleen, ja kysäsi, ikäänkuin uudistaen keskeynyttä haastelua: "Oikeinkos sinä sitten näit sen haltijan?" "En, en minä sitä nähnyt, eikä sitä saakaan nähdä", vastasi Ellu käheällä ja heikolla äänellä, joka oli kokonaan hänen kasvojensa lauseen mukainen. "En nähnyt, vaan kuulin... Enkä minä yksinäni".
Vanhuudestaan huolimatta oli Ellu tavattoman hyvä hiihtäjä, eikä hänen suksillensakaan ollut koko sillä maankulmalla verran vetäneitä. Hän oli rientänyt suden jälkiä, ennenkuin tuisku ne kokonaan oli peittänyt lumeen, ja siten osannut mennä Keritynvaaran korpeen. Susi oli uupunut raskasta taakkaa kantaessaan, ja näin oli Ellu sen saavuttanut. Nämä seikat selvenivät nyt yht'äkkiä kaikille.
Päivän Sana
Muut Etsivät