Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 25. kesäkuuta 2025
»Tämä maailma.» »Ella kun ei tiedä», sanoi Arvi säälivällä hymyllä. »Niinpä sano sinä, Arvi.» »Sitä varten, kun Jumala sen loi.» Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin. »Mutta mistä se sen loi!» toisti hän. »Ka, tyhjästä.» »Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?» »No, se oli jo olemassa.» Ella vaikeni.
Kirjeen lopussa Arvi sitte kysyi Elsaa ja mitä Aini hänestä oli kuullut. Hän tiesi Elsan syntymäpäivän olevan näin syksyllä ja tahtoi mielellään tietää päivän. Sentähden hän pyysi Ainin siitä kirjoittamaan, sitte kun hän muutenkin kirjoitti hänelle, sillä hän toivoi Ainin hyvinkin pian vastaavan hänen kirjeesensä. Aini kätki Arvin kirjeen suljettuun laatikkoon pyhimpien muistojensa joukkoon.
Nyt sitä kysyttiin ääniä ja arvosanoja, nyt sitä ihailtiin uutta lakkia ja laskettiin, montako oli kukkavihkoa. Jopa se sinua somistaa! Eikö tunnu kovin hauskalta? Mahdat olla onnellinen! kuului ääniä heidän ympärillään. Ja nuoret eivät joutuneet vastaamaankaan kaikkiin onnentoivotuksiin ja kysymyksiin. Vähän syrjässä seisoi siinä myös Arvi, valkolakki päässään.
Ja se oli niin ystävällinen, rouva Leistén, sanoi, ettei ollenkaan tarvihe pelätä, kyllä hän niistä huolen pitää sen aikaa, kun Arvi kipeänä on. Mutta Helmin kun oli vaikea minusta erota, ei rouva usko! Oikein pällähti, raukka, itkemään ja tarttui kaulaan kiinni. Miten hän tullee siellä toimeen.
Oliko hän yksin, ilman ystävätä, hänellä kun oli Jumala, koti, vanhemmat, Lauri ja kaikki nuo pienet koululapsensa, jotka häntä rakastivat? Arvi ja Elsa olivat rikkaat ja onnelliset, oliko hän sitte köyhä ja onneton? Hän, jolla oli koko elämä rikkaana edessään, joka oli asettanut itselleen elämäntarkoituksen niin suuren ja valoisan!
Aini oli aina niin totinen, Ester niin liian hieno ja Elsa taas niin kiusallinen. Ja Väinö oli myöskin aivan toista kuin tuo hiljainen Arvi. Tätä ajatteli Lauri itsekseen seisoessaan siinä odottamassa, siksi kuin toiset palasivat polkupyörineen ja hänen vuoronsa taas tuli ajaa.
Tuota, se ryökkinä sanoi, että minun oli se salaa vietävä aittaan, eikä mitenkään näytettävä herra vallesmannille, selitti Arvi. No johan nyt. Kyllä minä sen nyt sittekin otan, sanoi Arnold ja tarttui kiihkeänä koriin. Mutta, huudahti Arvi peloissaan, se ryökkinä niin kovasti minua tenäsi... Sano minun syykseni, sanoi Arnold ja meni kartanoa kohti.
Kuole muisto, sanon minä. Ja kirveen terä vilahti hänen olkansa yläpuolella ja sattui kuvaan sydämen kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle. Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. Välinpitämättömänä hän kääntyi pois, kutsui Arvin sisälle. Kanna täältä ulos tuo mädännäisyys! Vie se tunkiolle. Arvi katsoi ihmeissään juhlallista isäntäänsä.
Vaan tämä olikin hänen oma syynsä, kun hän silloin niin lyhyesti oli vastannut Arvin kirjeesen. Nyt hän ei enään voinut odottaakaan useampia kirjeitä, ne olivat kaikki tulleet Elsan osaksi. Arvi oli nyt valinnut Elsan ystäväkseen. Ja Elsasta olikin Arvi pitänyt jo ensi hetkestä asti, sen hän nyt ymmärsi lukiessaan Arvin kirjeet.
Arvi tiesi kuitenkin kaiken tämän lapsellisuuden alla piilevän syvempääkin mieltä, joka varmaankin kerran oli kehittyvä täyteen voimaansa. Ja hän päätti odottaa tätä sekä kirjevaihdon kautta ylläpitää heidän suhdettaan. Elsa kyllä piti hänestä, sen hän luuli jo kesällä nähneensä, ja kun kevät koitti ja hän saisi valkolakkinsa ja Elsa tulisi sinne hänen juhlaansa, niin
Päivän Sana
Muut Etsivät