Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. heinäkuuta 2025
"Sanotaan että tytön kova kohtalo koski niin haltioihinkin, että siitä päivin eivät enää niin uhria ahnehdi; muutamat sanovat myös, että Annikin kuoltua taaskin olisi nähty sormus hänen sormessaan, vaan mikä tosi lienee, sitä ei varmuudella tiedä kukaan. Se vaan on varmaa, että kolo kyllä täyttyy ennen maailman loppua, sillä yhätihän sinne vielä tänäkin päivänä ropoja lasketaan.
Osasihan Annikin usein rukoilla, Anni niin mutta tuskin oli rukouksen viimeinen sana käynyt hänen huuliltansa, jo taas oli tora ja kina ja herjaus ja pilkkasanat valmiina suussa. Hän, Anni on rikkonut kaikkea vastaan mitä taivaassa ja maan päällä on... Hän tehköön kanssani seuraa... Ei, hän jääköön eloon.
Elämä vei Annikin uudestaan nuorten karkeloihin, mutta nuoret eivät tunteneet häntä, vetäytyivät vain arasti pois. "Sano, Elämä, miksi he eivät tahdo minua karkeloihinsa? Olinhan niissä ennen ensimäisnä," kyseli kummeksien Annikki. "Et ole nuori enää," sanoi Elämä.
Oli kuin lunta olisi hiljaa vihmonut Annikin sydämelle, kun Elämä hänelle ilmoitti, että nuoruus oli ohi, ja Annikki värisi kuin vilusta. Pois nuorten leikkitanhuvilta! Aatteethan ne toisiakin lämmittivät. Niiden palveluksessa Annikki tahtoi onneaan hakea. Mutta Elämä tahtoi leikkiä. Se antoi aatteet, mutta otti pois uskon. Sellaista on Elämän leikki.
Kun nämä kolmisin koskelle saapuivat, oli Kari koivun ja haavan väliin haudan kaivanut, havuilla ja hienoilla sammalilla sen sisustanut ja siihen Annikin laskenut. Karin äidin antamissa kihlavaatteissa hän lepäsi, kasvot itään, että tilaltaan joka aamu armaan auringon nousevan näkisi. Karin äiti oli tuonut mukanaan poikansa pyytämän karhuntaljan, ja siihen käärittiin pieni ruumis.
Anni päivitteli ettei hänellä ollut ruokahalua lainkaan, mutta kun Lents sanoi: "Sinun täytyy jotain nauttia, kun ensikerran taloon tulet, muutoin ei käy päinsä", Annikin suostui, taittoi leipäpalasen ja pureskeli sitä kuin väkisin. Lentsin täytyi monta kertaa tukkia Maisun suuta, kun hän niin paljon häntä kehui.
Kylän nuoriväki ja lauluseura oli kokoontunut Juhannuksena jälkeen puolen-päivän eräälle kauniille lehto-kummulle, joka oli likellä maantietä; ja Niemimäkelän Annikin oli siellä. Nuoret väliin tanssivat kentällä, tuossa kauniissa, suuressa luonnon juhlasalissa, jossa ei puuttunut valoa eikä koristuksia; väliin he taas lauloivat isänmaallisia lauluja.
Mutta reväistessään kauhtanan nuken päältä, huomasi hän sen kolmikulmaiseksi rievuksi, jommoinen häneltä oli Annikin kanssa taistellessaan johonkin reslan naulaan revennyt ... ja nyt hän alkoi ymmärtää. Mistä löysit tämän rievun? kysyi hän taas Reitaa epäillen. En ole minä löytänyt... Etkä tätä tehnytkään? En ole. Kuka sen on tehnyt? Sitä en tiedä. Koirillani sinut revitän, jos valehtelet!
Mutta Annikki tahtoi leikkiä murheella, ei pelännyt sen kostoa. Ja Elämä antoi Annikin aavistaa, millaista oli murhe ja epätoivo. Kun nälkä kaatoi kansaa ja taudit raivosivat, tulivat kamalat viestit Annikin kuuluville. Ja Annikki pukeutui surupukuun ja itki säälin kyyneleitä. Kaunis oli ollut hymyilevä Annikki, mutta kauniimpi vielä ja armaampi oli kyynelsilmäinen Annikki!
Te kun olette kaukaa tänne tulleet, ehkä tiedätte, missä se maa on, jonne Annikin sulho meni. Olen itsekseni arvellut, olisiko etelämaa nuo kukkulat tuolla kaukana taivaan rannalla, jotka metsäisten mäkien takana niin kauniina kangastavat, sillä ainahan illoin aamuin päivän laskun ja päivän nousun aikana ne melkein kullalta hohtavat.
Päivän Sana
Muut Etsivät