Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
Sinä tahdot käskeä ja minun on totteleminen!... Oi, tunnustan sinut mielelläni herrakseni ja tahdon olla sinulle kuuliainen kaikessa, kun toivomuksesi tahi käskysi ovat järkeviä, mutta vastakkaisessa tapauksessa en milloinkaan ... kuuletko, en milloinkaan! Siten ei puhutella miestä, jota kunnioitetaan. EMMA. Semmoista ei vaadita siltä vaimolta, jota kunnioitetaan. ALFRED. Mutta pilaahan se on...
Kuuletko, Alfred. Nyt soitetaan taas kelloja! Laivan kello soipi. Laiva lähtee. En sitä tarkoita. Koko päivän ovat kellot korvissani soineet. Nyt taas soipi. Sinä kuulet väärin, Rita. En. Minä kuulen ihan selvään. Aivan kuin ruumiskellot. Harvaan. Ja aina samat sanat. Sanat? Mitä sanoja? "Sau va ui pi". "Sau va ui pi". Etkö sinä kuule sitä? En minä kuule mitään. Eikä mitään kuulukaan.
"Niin," sanoi Alfred, "nyt ei enää auta. Meidän täytyy velvollisuutemme tehdä." "Epäilemättä," vastasi kapteeni. "Antakaa minulle käsi kumpanenkin ja lähtekäämme matkalle." He kulkivat aution rämeen poikki minkä jaksoivat, ja aamiainen ravintolassa jähtyi.
Minun välttämättömästi täytyy nyt kaupunkiin. Vaan ainoastaan kaupunkiin, Asta. Kuuletko! Kyllä. Ja sinä lupaat, että tulet taas pian tänne. En, en, sitä minä en uskalla luvata. Hyvä. Niinkuin tahdot. Sitte tapaamme siis kaupungissa. Vaan, Alfred, sinun täytyy jäädä kotia Ritan luo! Lienee parasta teille, ettei teillä vielä ole seurakumppania matkalle. Ohoo, miten voitte sellaista tuumailla!
Vaan teethän sinä, Alfred, minkä suinkin voit hänen hyväkseen. Niin, koulumestarina. Vaan en isänä. Ja juuri isänä tahdon minä tästä lähtien Eyolfille olla. Minä totta tosiaan en ymmärrä sinua. Minä tarkoitan, että minä kaikin voimin koetan tehdä hänelle sen, mikä on auttamatonta, niin lieveäksi ja keveäksi kuin suinkin on mahdollista ajatella.
Erittäin ihastuneena Ottarin puheihin julkasi Alfred hänen matkakertomuksensa ja lähetti itse Itämereen purjehtimaan merenkulkijan Wulfstanin, joka palattuansa kertoili vieläkin tallella olevassa kirjasessa Itämeren rannoilla asuvista kansoista.
ALFRED. Niin, teillä on oikein ... mutta mitenkä? Odottakaas ... niin kyllä kaikki vielä kääntyy hyväksi. Kuulkaa rakkaat ystäväni, käytte minua voimallisemmiksi, kun tuumanne yhdistätte. Tahdon nyt koota voimia, voidakseni jatkaa taistelua. Jumalan kiitos, pöytä on katettu... Alkakaamme nyt siis. EMMA.
Kolmesta pojastamme on ainoastaan nuorin kotona, tuo Alfred veitikka, joka on poissa koulusta niin usein kuin hän voi, lurjustelee kaduilla aamusta iltaan ja on jo seitsemän vuoden vanhana turmeltuneempi kuin ennen oltiin viidentoista vuotiaina.
En ole kirjoittanut kirjaani yhtä ainoatakaan kirjainta. Et ole kirjoittanut ! Vai niin! Minä ihmettelinkin, kun kaikki paperi matkalaukussa oli ihan koskematta. Vaan, rakas Alfred, mitä sitte olet koko sen aikaa tehnyt. Olen vain kuleksinut ja ajatellut, ajatellut yhtä mittaa. Ajatellut vähän niitäkin, jotka olivat kotona? Niin olenkin, tiedätkös. Olen ajatellut paljonkin. Joka ainoa päivä.
Koko joukosta ovat he ja minä ainoastaan jälellä, sillä minä en ota lukuun Irmaa, hän on unohtanut meidät siitä asti kuin tuli niin hienoksi. Euphrasie on kuollut, joka onkin hyvä, Alfred lurjus on hävinnyt, ja se tuntui oikein helpoitukselta, sillä minä pelkäsin hänen joutuvan vielä kuritushuoneesen. Norinesta ja Cécilestä on aina hauska kuulla jotakin.
Päivän Sana
Muut Etsivät