Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. kesäkuuta 2025
Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin sivultapäin. "Mutta useat arvelevat", lausui hän, "että tuo Amerikaan lähtö tuli niin äkkiä ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän ei siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. Lieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?" Alfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis.
Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän hän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään. Ei häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen, hän uskoi onneensa.
Hän oli varakkaasta talonpoikais-perhseestä, hänellä oli rakastavainen sydän sekä kaksi vankkaa nyrkkiä ja, jos ei Alfhild'in vaatimukset olisi liian suuret, tulisi hän puuhamaan valmistamisessa tälle onnellista kotia. Kumminkin joutuisi hän paremmille päiville kuin ansaitsemalla leipäänsä kotiopettajattarena. Alfhild tähysteli häntä kiireestä kantapäihin ja purskahti ääneensä nauramaan.
Oli kuin kauniin indialaisen sadun henkimaailmassa, jossa kaikki esineet olivat samanlaiset kuin täällä maan päällä, mutta jossa ei puista eikä ihmisistä syntynyt mitään varjoa. "Tämäniltainen luonto on minun vaimoni kaltainen", sanoi Sten. "Niin kirkas ja puhdas ja kiihkoton." "Kuinka ei luonto olisi tyyni?" kysyi Alfhild, puoleksi nauraen, toiseksi vakavasti, niinkuin Sten.
Välistä oli Sten huomaavinaan, että Alfhild häntä hyvin suosi. Hän saattoi välistä katsahtaa Steniin niin miellyttävän kainosti ja ihmettelevästi mutta jos Sten, katseesta innostuneena, yritti lähestyä, pakeni tyttö aina arasti.
"Tuo mies sanoi nähneensä pari vuohta alhaalla metsän rinteessä". "Ooho, sitten täytyy sinun juosta katsomaan. Eikö liene ollut Mikki, se on aina niin paha karkaamaan. Joudu nyt!" "Kyllä." Alfhild meni ja ihmetteli itsekin, että hän sen teki. Leiv seisoi vanhan hongan luona. Ei häntä vielä koskaan elämässä ollut peloittanut niinkuin nyt.
"Ooh, neljän vuoden päästä on minussa kyllä jo siksi miestä, että voin ottaa talon huostaani; silloin minä tulen, jos vaan ... muuahta asia kävisi toivoni mukaan. Mutta siitä juuri kaikki riippuu; ellen siinä onnistu, ei minua kukaan enää täällä näe". Nyt se tulee, ajatteli Alfhild ja väristys alkoi uudelleen. Leiv hengitti raskaasti: "Ja sinusta se riippuu, Alfhild".
Hän joutui vähän hämille, kun Alfhild kirkon ovella kysyi, missä hänen virsikirjansa oli. Hänellä ei semmoista ollutkaan, mutta hän oli sitä kumminkin etsivinään taskuistansa, mutisten, että oli sen varmaankin unhottanut jolloin Alfhild heti antoi hänelle omansa, sanoen osaavansa melkein kaikki virret ulkoa.
Mutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild". Alfhild seisoi ja väänteli sormiaan; hän oli niin levoton, ett'ei pystynyt selvästi ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata. Puheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville. Mutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät, arveli hän, eikä silmät koskaan valhettele.
Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja karannut. Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua. Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia.
Päivän Sana
Muut Etsivät