Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. kesäkuuta 2025
Puhuttiin, että Alfhildin oikea sulhanen kuitenkin oli Amerikassa. Yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkarunoista pujahti esiin. Muutamat pojat, joiden sydäntä vielä kirvelteli Alfhildin tähden, purkivat kiukkuansa haukkumasanoilla ja pilkkarunoilla. Kun juomat alkoivat mennä päähän, tulivat he rajuiksi ja hulluiksi. Toisen päivän iltana oli tanssissa muutamien käsissä puukot välkkyneet ja sulhanen istui enemmiten vanhuksien luona. Kolmannen päivän iltana alkoi sama leikki. Hurjassa tanssissa he lensivät ympäri, heiluttivat puukkoja korkealla ilmassa ja huusivat kuin villit. Knut oleskeli tuvassa. Kalpeana istui Alfhild omansa ja Knutin äidin keskellä vaimojen joukossa. Sydäntä niin särki, ett'ei hän välittänyt mistään. Leiviä hän ajatteli. Tavan takaa oli hän näkevinään, kuinka Leiv tuli ovesta sisään aivan kuin sankari kansan runossa, tarttui kiinni noihin irvistelijöihin ja viskasi yhden toisensa jälkeen, kuin vanhan lapasen ikkunasta pellolle, otti sitten hänet käsivarrelleen, nousi hevosen selkään ja ratsasti metsään. "Nyt lemmessä elämme toistemme kanss', emme erkane milloinkaan!" Tuo näky sitä enemmän valtasi hänen mielensä, mitä rajummaksi kävi melu. Hän vaan istui ja tuijotti oveen ikäänkuin odottaen jonkun tulevan.
Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja karannut. Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua. Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia.
Alfhild oli alakuloinen ja juuri kuin pyörryksissä kaiken tämän jälkeen; eikä hän halunnut tanssia enää. Hän kaipasi Leiviä; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieniä. Hän tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Björn Haugstad ja Knut Åsen kuiskailivat hänelle kauniita sanoja, hän niitä tuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei hän siitä välittänyt.
"Hm; elä, elä," vastasi Hans ja rupesi viheltelemään. "Kuule Hans?" "Noo?" "Olenko minä toisenlainen kuin muut pojat!" "Kuinka tulit sitä ajatelleeksi, tolvana?" "Ne eivät pilkanneet muita". "ohoo," sanoi Hans, "koska on päästy niin pitkälle, lie parasta, kun saat kaikki tietää". Sitten alkoi Hans kertoa, mitä tiesi hänen isästään ja äidistään. Ja teki sen semmoisella ilolla, että Leiviä peloitti.
Kun sitten parani taas, oli hän kuin toinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä niin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan. Mutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut. Sanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää peljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui joskus kuulemaan.
Alfhild itki ja ajatteli Leiviä. Ja niin he erosivat. Leiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehellä työssä. Se oli eräs vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla päässyt varoihinsa. Nyt hän oli ostanut itselleen maatilan, jota hän huvikseen viljeli ja johon hän pani paljon rahaa. Ensimmäisen vuoden oli Leiv vaan tavallisena työmiehenä, mutta siinä hän kunnosti itseään.
Ja kun kaikki pitivät asian niin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ikävällä ja surulla hän ajatteli Leiviä, kun oli yksinään, mutta häveten silloin, kun toisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa hänet. Hän oli hourinut; rakkaus oli tehnyt hänet sokeaksi. Parhaiten hän viihtyi Knutin seurassa, sillä hän osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat ajatukset.
Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja jäi ikäänkuin etsimään sanoja; mutta sitte alkoi hän taas matkastaan. Hän lähtisi pois ansaitsemaan rahoja ja oppimaan ihmisten tapoja; hän toivoi tulevansa takaisin parempana kuin läksi, että ihmiset pitäisivät häntä samassa arvossa kuin muita. Nyt ymmärsi Alfhild kaikki; hän katsoi ylös niin iloisesti että Leiviä huimasi.
Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen, ei hän ajatellut enää Leiviä yhtä paljon kuin ennen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi ja kevyemmäksi; mieltä ei enää sanottavasti rasittanut. Välistä hän saattoi kummastellakin, että hän, joka oli pitäjään paras tyttö, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mitään sukua ollut. Onneksi sitä kumminkaan ei kukaan tiennyt.
Alfhild heidän mielestään oli siksi arvossa pidetyn miehen tytär, ett'ei hän toki semmoista ajattelisi, kuin Leiviä. Jonkun aikaa sen jäljestä kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut ja tahtoi tietää syytä siihen.
Päivän Sana
Muut Etsivät