United States or Belarus ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän oli käynyt toisesta työmiehen asunnosta toiseen ja vuorotellen uhannut ja mielitellyt, maksanut ja kestittänyt sekä miehiä, vaimoja että lapsia saadakseen tietää jotain Knutista. Kello löi kahdeksan. Molemmat naiset riensivät ikkunaan. Nythän sen jo kohta täytyi päättyä. Kadut olivat yhä vielä tyhjiä.
Hän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta päästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet kumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä. Se harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä nämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua matkustamalla pois.
Mutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild". Alfhild seisoi ja väänteli sormiaan; hän oli niin levoton, ett'ei pystynyt selvästi ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata. Puheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville. Mutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät, arveli hän, eikä silmät koskaan valhettele.
Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin poroporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja oli onnellisen näköinen niinkuin Pietari. Knut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista maitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän oli tehnyt ylioppilaana.
Vikin talolla oli niin oivallinen asema kaikkien täytyi kulkea siitä sivu , neiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin miellyttävä hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt toisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta. Muuan nuorenpuoleinen kauppias oli »siveellisesti vakuutettu», että hän oli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa.
Se ei ollut totta, ei sanaakaan ollut totta kaikesta siitä, mitä oli Knutista sanottu. Hän oli melkein itkeä, kuin hän kertoi, kuinka ihmiset tuhansilla eri tavoilla olivat koettaneet loukata Knutia ja hänen isäänsä. Raakoja, nimettömiä kirjeitä oli sadellut heille. Klubi ja athenaeumi oli suljettu heiltä. Ei kukaan, joka oli isoisten leivässä, saanut vastaanottaa lääkärinapua Knutilta.
Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään. Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas.
Mutta öillä hän usein heräsi ja itki, kun oli nähnyt unta Leivistä. Silloin hän ajatteli: Minä vaan odotan ja katsastelen. Paljon tapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin hän koetti saada asian pois mielestään. Mutta ihmiset puhuivat hänestä ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki varmaa ja päätettyä. Kerran Knut noin puoli leikillä siihen viittasi ja kysyi, mitä hän tuommoisista jutuista arveli.
Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi jäykästi vastustajaansa. »Hyvää iltaa, Vik», tervehti toinen. » Iltaa.» Holt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan. »Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.» »Pojastasiko? Ei siitä ole apua, Arne Holt.» »Se ei ollut Knutista.» »Oo-hoh?» »Minä tulin tänne liikeasioissa.» »Minun konttorini ei ole auki sunnuntaina.»
Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä ainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa paidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota ei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai koskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein hienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön vastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia pappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin, semmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli comme il faut.