Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. heinäkuuta 2025
Vanha eukko uskoi minulle, että Aatto oli luonnoltaan huimapäinen ja ettei hän ollut oppinut aina totta puhumaan. Pikku Aatto jutteli vuorostaan kaikessa hiljaisuudessa minulle, kuinka hänen nyt oli hyvä olla, paljon parempi kuin entisessä paikassa, johon hän huutokaupalla oli joutunut.
Viittaus kädellä ilmoitti että taalehikko oli tyhjä, leivokset lopussa ja hiilet kahvikeittiön alla sammuksissa. "Kiitoksia, olen jo juonut", tyynessä äänessä oli jotakin, joka esti mitään tyrkyttämästä. "Saanko kunnian esittää poikani hän on äsken palannut terveys-lähteeltä ja on vielä voimattomanlainen. Onko sulla kyllin vaatteita päälläsi, Aatto?"
"Sittenhän minä pulasta pääsen", Henrietta koetti hymyillä. "Sinä, Agata, saat ottaa sen tehtäväksesi." Neiti Schwalbe, joka ei epäillyt soitannollista kykyänsä, soitteli komeata kappaletta. Aatto kuunteli huumautuneena, mutta oli kuitenkin kovin mielissään siitä, että vieras pysyi hyvin väliäpitämättömänä. Olihan selvää, ett'ei hän tullut sinne Agatan tähden.
Hän oli melkein kieltämäisillään, kun rouva Linde tarjoutui hänen pöytään talutettavakseen. Seura oli pieni; silmä etsi turhaan Mariaa. "Kiitos!" Rouva Linde taputteli hänen kättään. "Haette poikaani Aatto raukan täytyy olla hyvin tarkka ruokiensa valitsemisessa, ja syö sentähden yksin; me viemme ruoan puutarhaan hänelle. Mitä nyt, Maria?"
Aatto oli käsissä, minun oli vaikea hengittää. Olin varalta täyttänyt kultarahoilla muutamia arkkuja, odotin maltittomasti 12:nnen hetken tuloa. Jo oli käsissä tuo tärkeä aika. Minä istuin ja odotin, kellonviisaria katsellen, sekunteja ja minuutteja lukien, niinkuin olisivat ne olleet puukoniskuja. Kuullessani jotain ääntä mitä hyvänsä hypähdin seisoalleni. Jo alkoi päivä sarastaa.
Me tunsimme kovin köyhän, vanhan vaimon, joka asui lähimmäisen kadun varrella ja jolla oli suuri joukko turvattomia lapsenlapsia, ja neuvottelimme kauan aikaa yhdessä, ennenkuin keksimme keinon St. Elisabetin tavalla auttaa häntä. Viimein ilmestyi sopiva tilaisuus. Oli Joulun aatto ja, kumma kyllä, meillä oli vähäisen lihaa, omenoita ja pastejeja vara-aitassamme.
Nyt alkaa lopun aatto, alentuu, mataloituu riemun saatto! Voi, kerran koittaa tilin hetkikin, kun käymme eteen suuren tuomarin, ja kun hän vaatii, Herra vanhurskas, aarrettaan, jonka lainas täällä meille vastaamme: »Ansaita ei armoas, katosi meiltä kalleus elon teille!» voimakkaan päätöksen vallassa. Pois sormus! tulisesti. Niinkö! Ymmärrän sun! Heitä! Tie ainut tää, mi yhdistävi meitä!
Aatoksi häntä nimitettiin, vaikka hän oli kastettu Aatolfiksi; isä ja äiti olivat molemmat kuolleet, ja kestikievarin isäntä oli hänet huutolaisena ostanut. Aatto oli juuri taistelussa asemalla olevan toverin kanssa ollut pääsemäisillään voitolle, kun hän minun tähteni oli keskeyttänyt tappelun. Hän oli ainoa vieras talossa, sillä isännän ja emännän apuna olivat yksinomaan pojat ja tyttäret.
Seikka oli semmonen, että nyt oli laskiaistiistain aatto ja huomenna siis itse laskiainen. Aina ennen oli tämä päivä ollut ilon ja riemun päivä, mutta nyt uhkasi se tuoda ikävää ja murhetta koko ala-alkeiskoulun ensimmäiselle luokalle: Alasen maisteri oli tuominnut luokan arestiin huomispäivän aamupuoleksi! Laskiaistiistaina arestiin! Onko maailmassa mokomaa ennen kuultu?
Lausuu: »Luojaa palveleepi tavallansa kukin eikä huonoin ehkä liene tapa Aatu-ukin. Mutta poika pantava on tuosta papinkouluun. Ensin itse opetan ja sitten laitan Ouluun.» Rovastin tahto tapahtui. Taas viikot, vuodet luisti. Poika tuskin taattoaan ja kotoansa muisti. Palasi kerran kesällä. Oli juhannuksen aatto. Nytpä Aatun mökille käy harvinainen saatto.
Päivän Sana
Muut Etsivät