United States or Djibouti ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja katsokaapas, Ville, kun se ei pappilassa ollessaan antanut Matin hevoselle mitään, ei heiniäkään käskenyt ottaa, eikä Mattikaan ilennyt pyytää ... vaan kun minä sitten kävin, niin ruustinna käski panna hevosen talliin ja tehdä appeen talon värkeistä ... pitipähän silloin antaa, supisi Liisa Villelle ja sanoi sitten vielä hiljemmin Villen korvan juuressa, että »niin puhuivat piiat ja kyllähän ne tietää, että se aina aitassa käydessään pisti jauhoja omaan pussiinsa ja möi niitä ... saattaa se sen tehdä täälläkin, niin ettei pitäisi antaa käydä itsekseen jauhomakasiinissa...»
»Ei se nyt sattunut kotiin, on Pietarissa käymässä», selitti Ville. Otettiin tuosta eväät esille ja tuomiset Villelle. Eukko näet laittoi puolen tusinaa sukkia ja kolme paria alushousuja; minä taas olin hommannut emä jässäkän kartuusitupakkaa ja minkä mitäkin. Sain sitte ruveta maata vahdissa olevan sotamiehen sänkyyn, ja siinäpä se hurahti yö aina aamuun asti.
Etköhän antaisi minulle pyssyä ja ampumatarpeita, veisin jonkun linnun kotituliaisiksi, sanoi Mikko seuraavana päivänä Villelle. Aivan mielelläni annan ja hyvän annankin, olin juuri sitä ajatellut, vastasi Ville. Mutta sinulla ei ehkä ole niin kiirettä sinne kotipuoleen, ettet joutuisi olemaan huomeneen ja nukkumaan vielä tulevan yön.
Katselivat ympärilleen ikänsä ja aikansa, tirkistelivät ikkunoihin ja aukaisivat kaikkia ovia, mutta harmissaan täytyi heidän vihdoin mennä tiehensä, kun eivät häntä mistään löytäneet. Sitten hän kertoi ilveilynsä kaikki Villelle. Eikä Ville siitä semmoisesta tavallisesti ollut milläänkään, saihan heittiöitä hiukan narrata, ei ne parempaa ansainneet.
Mattikin seisottui katsomaan... Olivatpa siinä nyt yhtä suoraan osanneet hakata ... niin että tahtoi päätä pyörryttää... Ville käski likempää katsomaan. Elkäähän menkö, rukoili Liisa ja istuutui kiireesti tiepuoleen. Odottakaahan ... minä ... elkäähän ... eihän sitä avojaloin ilkiä. Antaa sen jäädä siihen kenkiään panemaan ... lähdetään me vain, sanoi Matti Villelle.
Hän oli melkein unen voittama, ja vanhin poika, joka luuli hänen nukkuvan väsymyksestä, ei tahtonut häiritä häntä, vaan antoi Villelle illallista, riisui hänet ja laski sänkyyn. Sen tehtyä huomasi hän äitinsä olevan valveilla, pieni lapsi käsivarsilla; lapsi oli herännyt itkein, ja hän piti sitä hellästi sylissään, rauhoittaen hänen ruikutustansa matalalla suloisella laululla.
MATLENA. Ja poliisein hevosella. En, en vaikka! TOPRA-HEIKKI. Hyvästi sitten! MATLENA. Topra! Mikko, veljeni! Missä ja milloin teitä ensi kertan näen. MIKKO. Se on tietymätöntä. Ehkä hirsipuussa. TOPRA-HEIKKI. Mitä höpiset? Hirsipuussa? Kissa siellä keikkukoon, ei mies. Hyvästi, Silja! Jumalan haltuun! Villelle toimitan rohtoja, vaikka pääni menköön. Hyvästi!
Nyt se naputtaa ... nytkö sana kulkee? kuiskasivat he Villelle. Nyt se kulkee. Mattia alkoi ryittää. Oleppas tuossa!... Ka, kun rykii. Ymmärtääkö se Ville, mitä se nyt naputtaa? Liisan mielestä oli Ville niin viisas, että hänen olisi pitänyt ymmärtää kaikki. Ei sitä ymmärrä muut kuin ne, jotka ovat sitä koulua käyneet, selitti Ville.
Tähän asti ukko ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi koskenut veneen ohjausta. Mutta niin pian kuin vaara oli ohitse, tiuskaisi hän Villelle: Miks'et sinä, hirtehisen pakana, totellut minua, joka tunnen nämä kosket paremmin kuin sinä? Olisit ylpeydessäsi komisariuksenkin ja nuoren herran hukuttanut, ellen minä olisi pannut parhainta sarkatakkiani vanutettavaksi.
Vielä kerran, vielä kerran! meluttiin ympärillä. Lopo osoitti tyhjää lasiansa Villelle, joka sen täytti uudelleen. Suu aukeni, kurkussa mulahti ja lasi oli tyhjä. Hän paiskasi sen pöydälle ja katseli miehiä. Sillä lailla! Sietääpä antaa eukolle kolmaskin lasi tuosta tempusta. Tänne olutta, minä tarjoon! huusi eräs miehistä. Minä myös, jatkoi toinen. Ja minä, ja minä, kuului yhä useampia ääniä.