United States or Latvia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kello oli jo 11 1/2. Aurinko painui kahta tunturihuippua kohden, jotka kohosivat pohjan puolella. Kun sen suuri, punainen liuska oli niin matalalla, että se kosketti korkeampaa molemmista huipuista, silloin oli juuri puoliyö. Laila istui nojaten rovioon, käsi poskellaan. Tämä poski oli tähän asti ollut tavallista hohtavampi odottaessaan Lindin tuloa, mutta aurinko painui alemmas ja alemmas, ja hieno poski kävi yhä kalpeammaksi. Kun tunturin huippu mustana varjona kuvastui auringon kehässä ja kello siis oli 12, silloin tunki epäilys Lailan mieleen. Eikö hän tulekkaan? Koko luonto lepäsi ny hiljaisena ja rauhallisena. Ei ainoakaan lehti värähtänyt, ei hienoinkaan tuulen henki häirinnyt Ravdosjärven tummaa pintaa. Linnut olivat menneet levolle ja nukkuivat pää siiven alla hiljaisella oksallaan. Laila saattoi nähdä kauas Garnäsiin päin metsättömien kunnaitten päällitse, ja hän luuli voivansa pitkän matkan päässä nähdä, jos joku sieltäpäin tulisi. Hän katsoi katsomistaan. Hänen epäilyksensä kasvoi ja toi myötänsä vielä tuskankin, joka sai kyyneleet hänen silmiinsä, joten hän ei voinut nähdä paljon mitään.
Hän oli täysin tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan. Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin. Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena ympärilleen.
Mut väsymys ja nuoruus tuskankin ne voittivat, ja unen helmoihin hän vaipui hiljaa, huomaamattaan aivan. Hän vuoroin hätkähti ja rauhoittui: hän päivän ottelusta uneksui. Ja uni lepoon viihdytteli vaivan, ja unhon lääkitsevän pisaren se vuodatti jo kalkkiin surujen.
On, olisi luultavasti hovisaarnaaja Kröplin sanonut, "kristillisen rohkeuden meri" äidillisessä koipi-parissa, jotka tanssivat sydämen tuskankin ollessa. Minä en tiedä, jos hän niin olisi sanonut, mutta yleiseen oli hänen perin ihmeteltävä puhetaitonsa, joka teki hänet niin nyky-aikaiseksi, että kaikki arvokas kansa "käytti" häntä, jotenkin loiskuvainen laadultansa ja se virtasi kukkamereen.
*Rosmer*. Sillä ilo, Rebekka, ilo se jalostaa mielet. *Rebekka*. Etkö luule tuskankin jalostavan? Suuren tuskan? *Rosmer*. Luulen, jos sen voi kestää. Päästä siitä. Voittaa sen. *Rebekka*. *Voittaa* sinunkin juuri täytyy. Minä en koskaan voita sitä täydellisesti. Ainiaksi kytee sielussani sama epäluulo. Sama arvelu.
Mutta kaiken tuskankin läpi tunkeutui kirkkaana ja selvänä tuon kauhun vuoren valtava ja vaihteleva pauhina sen vinhat vihurit sen pieksevät vesisateet ja silloin tällöin ankaramman purkauksen jyhkeät kumahdukset.