United States or Nicaragua ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sassa on hyväluontoinen mies, sitä paitse.» »Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.» »Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?» »Hän elää huonosti.» »Ja kuinka sinä sen tiedät?» Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti. »Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti. »Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi.
Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa kertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.» Hanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten toisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen huulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse. »Pappa, en minä Sassalle mene.» »Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?» »En.»
Hanna ei koko aikana voinut katsoa herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä.
Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään, sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren Kiuruvedeltä.
Hän soitti »La prière d'une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin, seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa, silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat, huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki vastenmielisen vaikutuksen.
Sassa ja hänen sisarensa iskivät silmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä, johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti seurata toisia. »Elkää menkö», kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä. Ei auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut...
Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi, että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin.
Mutta hän malttoi mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti, kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti etehisessä päällysvaatteet huostaansa.
Sassa hoiti purjeita; vene meni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään keveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli juuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään.
Eikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt, vaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin oli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei enää selvänä muistanutkaan. Mutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut. He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa herraa, jotka löivät korttia sisässä.