United States or Gambia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Runoilija Aiskylos, joka itse kunnialla taisteli tässä, on eräässä näytelmässään kuvaillut taistelua näin: Kun päivän valopyörä kohos taivaallen, Levittäin laajain vetten yli loistettaan, Kas silloin reipas sotalaulu Hellenein Soi, tuhat-äänisnä sen raittiit sävelet Takaisin rannan kallioista kaikuivat.
Lukkari oli jo virtensä veisannut, pappi saarnansa sanonut, mutta vielä myöhään yöhön kävi karkelo uutispirtissä, josta oli tuleva nuorikkojen asuinsija. Ne, jotka eivät tupaan mahtuneet, tanhusivat pihalla, jonne kuu ja tähdet loivat loistettaan ja kuului selvästi eteiseen sijoitetun soittoniekan viulu, mainehikas kautta rantakylien. Pysähtyi valju morsian kesken karkeloa.
Sai ilta jo taistelon taukoamaan, palas pois Schwerin; vesa hento ei murtunut ollutkaan sodan hyrskeisin. Kun hän jälleen tykkinsä leirihin toi, hänt' urhot harmajapäät ihannoi, sylihins hänet Drufva sulki, ja huikea hurraa soi. Nimi nuoren sankarin loistettaan näin varhain loi; kirkkaampaa toivoa milloinkaan ei nähdä voi. Mut voi, pian hältä jo päättyi tie!
Elämä ulkonaisesti oli aivan entisellään, mutta sisällinen haaksirikko oli joka hetki tulossa. Se tuli hirmuinen. Oli taaskin yö; kuu paistoi, mutta nyt lumikentälle kylväen loistettaan. Yksinään valvoi makuukammiossaan rouva. Kynttilä valaisi hänen surun vaalentamia kasvojaan. "Voi kuinka minua levottomuus painaa! Ei uni sulje silmääni, eikä rauha rintaani nukuta. Voi Arvo; missä olet ... missä!
Ja loistettaan luo kuuhut, Ja pilvitarhastaan Käy säihkyväiset tähdet, Levolle lapset maan; Mut' impi yhä hiihtää: Ah! Tylsä suloton On sammuvainen katse, Ja jalka voimaton. »Oi koti! Enkö nähdä Sinua enää voi?» Niin huokaa hän vaan toivo Se kerran vielä soi Voimia ponnistella Ja koti pilkoittaa: Viel' yritys ja impi Jo kodin nähdä saa!
Hän oli olevinaan maan uumenissa, yksinään suunnattomassa luolassa, jonka kattoa kannattivat jättiläismäiset, punaiset kalliopatsaat, ulottuen mittaamattomaan korkeuteen ja jättäen alleen pimeän, johon päivänsäde ei koskaan ollut loistettaan luonut. Pylväitten välinen aukea oli täynnä suuria pyöriä, jotka vinhaa vauhtia ja hirveästi rämisten kieppuivat ympäri.
Jeanne tunsi yht'äkkiä olevansa kuin kirkastunut, ja kohottaen päänsä, jonka oli kätkenyt käsiinsä, hän sulki silmänsä, joita huikaisi hohtava päivän koi. Kokonainen vuori purppuran punaisia pilviä, jotka osaksi olivat suuren poppelikujanteen peitossa, levitti loistettaan yli havahtuneen maan.
Hänen isänsä kehotteli sillävälin raivoajia levollisuuteen ja malttiin, erittäinkin niitä, jotka eivät vielä olleet maksaneet juomalaskujaan. »Eteenpäin!» lallatti vanha Hackelberg. »Kostakaa lapsi parkani puolesta hakatkaa heidät maahan!» Kauppatorille, jolle kuu pilvien verhosta valeli himmeää loistettaan, oli koko kylän väki kokoontunut. Yksin rintalapsetkin olivat temmatut kehdoistaan.
Sai ilta jo, taistelon keskeyttäin, Schwerin tuli taas: oli kestänyt hento, kuin kestää päin rajumerta paas; tuli leikistään, tykit leiriin toi, ja hänt' urhot harmajapäät ihannoi, hänet Drufva sylihin sulki, ja huikea hurraa soi. Nuor' urho! Noin nimes loistettaan jo varhain loi. Tie viittasi toivohon kirkkaimpaan, mitä nähdä voi! Mut ah, pian päättyvä tie oli tää!
Sorjat säärilleen varukiskot sääteli ensin soljin kiinnittäin hopeaisin ympäri nilkkain; sitten ryntäilleen sovan suori ja vaskisen miekan, huolitetun hopeoill', olusvöin olan ympäri vyötti, koppoi suojakseen myös vankan, valtavan kilven, loistettaan joka kauas loi, kuin kuu kumotellen.