United States or Panama ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kornelia silitteli hänen otsaansa ja pani poskensa hänen poskeaan vasten. »Viimeisen kerran», hän sanoi ikäänkuin puolustukseksi itsensä edessä. Knut sulki hänet syliinsä, niinkuin hän ei koskaan enää aikoisi päästää häntä irti. Hän suuteli häntä yhä uudestaan ja pani hänen kyynelien kostuttaman posken omalleen. »Sinä olet kaikki, kaikki, kaikki», hän kuiskasi. Kornelia otti hänen kätensä pois.
Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta luopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei kertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän sanoi: »On toivoa.» »Hyvä Jumala!» Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin. Unohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous.
Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät ihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on julistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei hän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt kaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen ompeluksineen.» »Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik »
Hän koetti tarttua tuoliin, mutta ponnistus oli liian suuri, hän vaipui raskaasti huoaten takaisin sänkyynsä ja virui hetkisen silmät kiinni ja sihisten hengittäen. Kornelia istuutui sängyn viereen. »Miten te nyt voitte?» hän kysyi. »Huonosti, huonosti. Minua vilustaa aina, vilustaa aina sydänjuuria myöten. No mutta mitäpä siitä. Sehän on elämän meno.
Hän syleili häntä, suuteli häntä ja huudahti: »Voi sinua kultaista, herttaista, armasta, tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi, kuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä Jumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt mennä sisään !» Kornelia tarttui hänen käteensä. »Hanna oletko sinä et suinkaan sinä »
Niin he seisoivat hetkisen. Täti valitteli. »Kornelia, jotta sinä saatoit » Kornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei sitä itsekään enää ymmärtänyt.
»Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä, mitä nämä nämä » hän katsoi varovaisesti ympärilleen »niin, ymmärrättehän te?» »Mitä te tarkoitatte?» Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs niin, Jumala varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat tässä kaupungissa niin!» »Minä olen siitä kuullut.»
Värähtelevällä äänellä alkoi Fonn taas: »Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä yhteisen ikävöimisen, yhteisen toivon yhdistäminä. Kornelia, ettekö te ole tallettaneet ainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? » »Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin lähellä » »Ja sitä te ette koskaan sanoneet?» »En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.»
Hänelle juontui äkkiä mieleen koko heidän onnettomuutensa, kaikki, mitä heidän oli kärsittävä sisällöttömän tulevaisuuden äärettömässä yksitoikkoisuudessa, se ajatus sattui häneen kuin hehkuva nuoli, ja hän melkein huusi: »Kornelia, minä en kestä tätä! Tämmöisen sietäminen on yli inhimillisten voimien!
Kornelia kuuli vähään aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi. »Mutta sinä itse, Katriina etkö sinä koskaan ole joutunut kiusaukseen?»