United States or Portugal ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vaiko itken itseäni, Kohtaloni kolkkoutta, Ett'en ole kentän kukka Taikka kaisla kotirannan, Kun en kurja kumminkana Oloihini onnen tyydy, Mutta turhia uneksin. Oisin ehkä niinkuin tuossa Kumppalini kunnokkaampi, Joll'ei lahjoilta parempi: Käypi tietä tarvottua, Syöpi ennen syötettyä, Hän on kullan kiltti lapsi, Työhöns itse tyytyväinen.
Avaruus mull' armahampi kirkon kolkkoutta on, luonnon hiljaus rakkahampi, kuin on laulut joukkion. H
Jos meitä kuulis Herra kaikkeuden, rukoilisimme sulle rauhaa hältä, kun säälit kohtalomme kolkkoutta. Sa mistä haastaa, tietää tahtonetkin, kuulemme, kertoilemme, tyyntyessä tään tuulen, kuten tyyntyvän se näyttää. Maa, jossa synnyin, oli siellä, missä Po-joki mereen laskee, löytääksensä keralla lisävirtojensa levon.
Pian johtajat katosivat tuon pienen joukon näkyvistä, sillä Yrjänä ja Heikki hiihtivät joutuisammin kuin pojat, jotka vetivät painavaa kelkkaa. Matkaa jatkettiin mitään puhumatta ja äänettömyyttä rikkoi ainoastaan suksien kahina lumihangessa ja puiden rasahdukset metsässä. Pimeni pimenemistään, ja yötuuli ajoi lunta liikkeelle. Tuisku oli tulossa, ja pian susien ulvonta lisäsi kolkkoutta.
Huoneen kolkkoutta lisäsi vielä se hämärä valo, joka niukasti tunki paksuun muuriin tehdyn, rautaristikolla varustetun aukon läpi. Auringon noustessa pilkisti kuitenkin joku säde vastaiseen seinään, ja yöllä kulki tuikkiva tähti hitaasti ohi. Nämä valonvilahdukset eivät kestäneet kauan, mutta Löfving niistä sai aina hiljaista lohdutusta ja virkistystä.
"Niin, Klaudia, kyllä tiedän hänen niin tahtovankin. Väärin on minulta olla näin alakuloinen, mutta sille en mitään voi. En pelkää niitä koetuksia, joita Herra päälleni panee, mutta pelkään sitä hengellistä tyhjyyttä ja kolkkoutta, johonka joudun, kun uskon sisareni minun jättävät. Mutta tiedänhän Herran olevan lähellä, ja Hän on aina jäljellä!
Niin oli kaikki siinä talossa somaa ja naastia, että hyvältä tuntui syrjäisestäkin. Siinä sain aluksi työtä, vaikka vähän syrjemmässä piti asuakseni. Mutta kesäpäivänkin paistaessa asui minussa pimeä mieli. Sydämmeni kolkkoutta koetin taas ryypiskellen valaista ja lämmittää. Turhaa koetusta. Lasin luona puolustelin kyllä jumalisuuden harjoituksia, mutta elämässä niitä noudattamaan en pystynyt.
Jos meitä kuulis Herra kaikkeuden, rukoilisimme sulle rauhaa hältä, kun säälit kohtalomme kolkkoutta. Sa mistä haastaa, tietää tahtonetkin, kuulemme, kertoilemme, tyyntyessä tään tuulen, kuten tyyntyvän se näyttää. Maa, jossa synnyin, oli siellä, missä Po-joki mereen laskee, löytääksensä keralla lisävirtojensa levon.
Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi lehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan perässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti.
Saaristojen, luotojen, isojen selkäin ja kaitaisten salmien lävitse johdatetaan laiva viimein satamaan. Mutta koko tämän matkan muuten vaihteleva ympäristö näyttää matkustajalle vaan paljasta köyhyyttä ja kolkkoutta. Saarien rannoilla ei nähdä tuskin ainoatakaan kasvia, ei mitään viheriäistä; ainoastaan alastomia kallioita, jotka seinäin tavalla vedestä kohoutuvat.