United States or Saint Pierre and Miquelon ? Vote for the TOP Country of the Week !
Henkiherra sai hänet oven taakse, lukitsi oven eikä sitä enää avannut, vaikka Jojakim kuinka olisi kelloa helistänyt. Ei auttanut muu kuin lähteä pois, saamatta asiaa toimeen. Painoi se miehen mieltä näin lähteä, kuin kulkukoiran, joka ajetaan talosta ulos. Mitä sanoisi isä, joka oli hänestä niin paljon toivonut, ja mitä laulaisi Joel, jos saisi tämän tietää?
Mutta tarkemmin katsottuaan Jojakimin rotevaa vartaloa ja pelkäämätöntä ryhtiä, jäi hän hetkeksi arvelemaan. Se hetki tosin oli hyvin lyhyt, vaan Jojakim ennätti kuitenkin sillä välin kysyä: "Kärpäsiäkö se henkiherra nyt rupee ajelemaan?" Samassa halkesi ilma, ja piiskan siima vilahti. Jojakim vältti kuitenkin iskun, tarttui sukkelasti piiskan siimaan ja kääri sen kätensä ympärille.
Turhaan selitti Mari, ettei hän ollut ikipäivinä ajatellutkaan Jojakimia, vaan oli aikonut hänen mukanaan lähettää lahjan Joelille. Anna ei sitä uskonut, sillä vihastuneet naiset eivät usko koskaan mitään. Jojakim asteli hyvillä mielin tietään sangen reippaasti.
Kun sitte saatiin asia oikeaan käyntiinsä kahvit naisväelle ja samaa ainetta "kahvilisien" kanssa miesväelle huomattiin, että kaikki meni ihan niinkuin kukin oli ajatellut. Joel ei koskaan ollut ketään muita aikonut saada kuin Marin, ja Jojakim sen sydämensä pohjasta soi hänelle, kun itse sai Annan pitää. Vanhemmat siunasivat nuorten "aiottua edesottamista."
Nuorempi puuhaili tuvassa, keitti kahvia, ja Jojakim oli näkevinään, että hän katseli häntä jokseenkin hellillä silmäyksillä. Vanhempi kävi myös tuvassa ehtimiseen, kulki huivi päässä läpi tuvan ja koetti aina asettaa matkansa niin, että vasen silmä selvästi näkyi Jojakimille. Mutta näin keskellä päivää kiireellisten kesätöiden aikana ei puheleminen eikä muu leikinlyönti oikein tahtonut sujua.
Tosin ei tästä asiasta ollut veljesten kesken koskaan pidetty tarkkaa neuvottelua. Mutta Jojakim pahoin pelkäsi, että Joelin maku, eli toisin sanoen sydän, oli valinnut saman kuin hänkin. Jojakim oli monasti ajatellut asiaa puhtaan oikeuden kannalta: vanhempi veli ja vanhempi sisar olivat luodut toisiansa varten, ja taas nuorempi nuoremmalle.
Siellä ei hän syönyt eikä juonut eikä puhunut yhtään sanaa, vaan meni maata. Koetti niin paljon kuin mahdollista maata kylellään. Aamulla ei hän enää ollut niin tyytymätön kohtaloonsa kuin eilen. Ruuna jäi sittekin talliin, ja päivällisaikana Jojakim jo sai veljensä puhelemaan. "Missä sinä eilen kävit?" "Kävinpähän vaan." Jojakimin veri kuohahti.
Oli Härkämäen kylässä talo, jossa asui isäntä Aapeli, hänen kaksi täysikasvuista poikaansa, Joel ja Jojakim sekä iso musta kartanokoira nimeltä Jeppe, ynnä tarpeellinen määrä naisväkeä talouden toimissa. Mutta pojilla ei ollut emäntiä. Sensijaan oli Jeppe heidän lemmikkinään, sillä se ei laskenut syrjäisiä taloon päivällä eikä yöllä, ja piti varsinkin kesäaikana talon aittaa silmällä.
Minä olen kuulustanut ritarihuoneessa, ja on tosiaankin kaksi Sidenkronaa eli oikeammin on löydetty, nimittäin Jojakim Sidenkrona Pietarinhaasta ja Pekka Sidenkrona Lappasalmelta, niinmuodoin suomalaista sukua. Pappa vainaa oli viimeisen suvun jälkeläinen, mutta toisilla on tosiaankin oikeus puolellansa." "Onko niillä oikeus puolellansa?"
Tämä ainoa ajatus toi edes hiukan lohdutusta Joelin synkkään mieleen. Jos hän olisi edes voinut voittaa Jojakimin, ja kostaa pahan mielensä hänelle! Mutta siinä oli poika, joka säilytti ihonsa. Ihan syntyiltään tappelija, vahva ja roteva, ja luonto tulinen kuin mustalaisen. Jojakim oli tullut isäänsä, mutta Joel äitiinsä. Näissä mietteissään tuli Joel kotiin.