United States or Macao ? Vote for the TOP Country of the Week !
AUMERLE. Herefordin, niin sanotun valtamiehen, Vein valtatielle saakka, siihen heitin. KUNINGAS RICHARD. Ja varmaan ero-itkut itkettiin? AUMERLE. En suinkaan minä; kenties pohjatuuli, Jok' ihan oli kasvot meiltä polttaa, Herätti nuhan uinuvan ja ehkä Kyynelin kasti kuivat erojaiset. KUNINGAS RICHARD. Ja mitä sanoi lanko erotessaan? AUMERLE. Hyvästi.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kuningas taas tuli näkyviin lukuisine seuralaisineen, nousi ratsaille ja ratsasti, paljas miekka kädessä, ympäri kaupunkia, riemuitsevan väkijoukon seuraamana. Hän oli sitonut valkean nenäliinan käsivartensa ympäri ja kohta nähtiin monta tuhatta samanlaista sotasidettä. Tukeuduttiin kuninkaan ympärille, suudeltiin hänen vaatteitansa, itkettiin ja hurrattiin yht'aikaa.
Se usko varmistui, kun ennen maatapanoa huomattiin kaksi kylän pojista hävinneeksi. Jokainen päätteli siitä: Ei suinkaan ne oikeat ihmisen lapset ole ennenkään lapsia vieneet! Se ajatus oli aivan luonnollinen. Kylä oli kauhuissansa. Kadonneiden kodeissa itkettiin ja surtiin ja sinä yönä ei uskallettu nukkua koko kylässä, sillä pelättiin pahan hengen uutta ilmestystä.
Minä en häntä voi rakastaa, häntä en. Sehän se juuri oli niin nurinpuolista, vinoon kiertynyttä, kummallista tässä maailmassa. Elsa kyllä saattoi rakastaa, ja rakastaa tulisesti, mutta ei häntä. Ja hän taas ei muita! Kyllä, kyllä se oli viheliäistä tämä elämä kurjaa! Niin sitä itkettiin, vetisteltiin siinä pimeässä kauan, pari tuntia. Ja kyyneleet loppuivat ja uupumus voitti.
Hulluutes, jumal'auta, kostan, siksi Ett' alas meidän vaakalauta painuu! Laps kaunis, kevätruusu, kallis sisko! Ophelia armas! Onko mahdollista, Oi, jumalat, ett' immen nuoren järki On kuoleva kuin henki vanhuksen? On vieno lemmen luonto; vieno lempi Se kallihimman osan olennostaan Lähettää rakkahansa jäljestä. Avopäin hän paarilla kannettiin; Hei, tuulan, tuulan tee! Ja haudall' itkuja itkettiin;
Sitten ymmärrät, minkätähden itkettiin Kivimäen pirtissä. Jos et, niin silloin silloin minä surkuttelen sinua. Tuo itku se oli kuin lämpöinen sade kesä-iltana. Hiljalleen se kasteli janoisen maan ja hiljaa taukosi jälleen. Sydän oli niin rauhallinen nyt ja tyyni. Rauhan enkeli oli suhahtanut siivillään yli tuvan. Suloista on tuommoinen rauha. Päivä laski.
Sitä itkettiin, sitä huokailtiin ja nyyhkyteltiin. Mutta vihdoin oli asia eräänä aamuna kaikessa kaameassa ankaruudessaan myös kuninkaalle kerrottava. Se teki ihmeellisen vaikutuksen häneen. Sensijaan että hän olisi suuttunut, synkistynyt tai puhjennut kyyneliin, hän ryntäsi ylös vuoteeltaan, heitti nurkkaan yömyssynsä ja huusi: Unienselittäjät! Missä ovat minun unienselittäjäni?
Kaikki kalliit timantit, kaikki esineet, joilla jotain arvoa oli, makasivat pian yhdessä läjässä, synnyttäen kansallista aarretta, johon joukko joka taholta heitti kulta- ja hopearahoja. Innostus oli kaikki vallannut. Taputettiin käsiä, huudettiin, itkettiin, syleiltiin molemmin puolin, kaikki oli unohdettu. Ei enää kateellista riitaa, ei vihaa, ei puolueita.
Itke kaikki ynseys rakkaudeksi...» Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo. Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja suruista, ihasteltiin ja itkettiin.
Perhe oli kokoontunut syömään viimeistä ateriaansa yhdessä, ja kun nuoren seikkailuhaluisen parin piti erkaneman vanhasta synnyinmaastaan, niin silloin itkettiin, vaikka olikin päätetty olla urhoollisia. He lähtivät pois vähillä matkakapineilla, mutta he olivat toiveita täynnä, paitsi myötäjäisiä, kymmentätuhatta frankia oli heillä vielä kymmenen tuhatta tullakseen niillä alussa toimeen.