United States or Côte d'Ivoire ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta hänen onnistui salata se Eemeliltä. Eemil oli niitä harvoja, joiden Heikki aavisti tuntevan häntä ja hänen haaveitaan. Miksi Eemil nytkin olisi kääntynyt juuri hänen puoleensa, ellei tavallaan auttaakseen häntä. Se oli selvästi tuota Eemilin lähentelevää ystävyyttä, joka aina harmitti häntä.
Jos tahtoisimme ja voisimmekin jotain suomeksi kirjoittaa, niin emme sitä enää saisi tehdä. Onneksi hänelle, joka tämän kummun alla lepää, ettei hänen tarvinnut nähdä sitä aikaa, joka nyt on alkanut. Hänen haaveitaan ei ollut ainoastaan suomalaisessa kansallisessa maaperässä työskentelevä tiede, vaan myöskin suomenkielin esitetty tiede.
Hänen sydämessään oli pieni, salainen, hämärä kolkka, jossa versoivat hänen hienoimmat ajatuksensa ja tunteensa, ja jonne hänen oli tapana hiipiä kuten rakkauskohtaukseen yksinäisenä iltahetkenä; siellä hän hellästi hoivasi haaveitaan, onnellisena, kun ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi aavistanut, että täsmällisellä, ankaralla, vaativalla Eugen Blumilla oli niin lapsellinen salaisuus.
Hän yhtäkkiä näppäili kanteleestaan iloisen sävelen, haaveillen omia haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni ja minulla oli siinä lyhyt hetkinen, niinkuin hänen ystävällinen uskonsa olisi ollut minun. Setä on noussut ja pistäytynyt pois.
»Esteri edistyy hyvin», vastasi neiti Rutanen. »Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?» Neiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin poistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia haaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin rakkaan ja jo hävinneen kenraaliperheen ainoa jälkeläinen. Ja sitten tuli tämä kotiopettajattaren paikka.
Se jatkoi haaveitaan tuonelassa, se unelmoi ja rakenteli tuulentupiaan. Ja kun sen hetki löi, se syntyi jälleen maan päälle ja syntyi Ainona... Ja tuossa tietäjässä Väinämöinen jo oli tuntenut itsensä. Nyt oli arvotus ratkaistu. Nyt oli selvä, että Aino oli tietäjäsielu jo syntyissään, ja miksi hän sitä oli, nyt oli luonnollista, että hänen kohtalonsa häntä katkeroitti.
»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena kuutamoiltana. Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi: »Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin Tuiraa, joka sinua rakastaa!» »Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.»
En palvella tahdo ma mestaria, mi syntymäänsä ei surrut, mi ei ole itkenyt haaveitaan ja hampaansa yhteen purrut, ken ei ole jään lapsi niinkuin minä, ken ei ole surun lapsi niinkuin sinä, ja ankara kuin oma vaivas ja korkea kuin tähtitaivas. Ne hienot sielut, ne hienot sielut, ne leijaa täällä, ne leijaa siellä, ne saavat sauhua, pölyä niellä ja alla taakkojen taivaltaa.