United States or Greenland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin ystävyydentunteisiin, jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta, kansan rakkautta, koko maailman rakkautta! Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin paljon korkeammalle kaikkia muita. Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta.
Ei sanaakaan Heikin maallaolosta ja nykyisestä matkasta! Oliko Eemilkin unohtanut. Kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta Eemil näytti tavatessaan vaimonsa asemasillalla. Mutta kuinka kuvaavaa hänelle samalla oli, että hän jo näin nuorena oli naimisissa, ettei hän ollut pelännyt avioliiton proosaa. Hän ei varmaankaan tiennyt mistään suruharsoista, joitten läpi piti kaikki nähdä.
Sillä vaikka Eemil saattoikin muuttaa kasvonsa aivan totisiksi, rypistää hienostaan silmäkulmansa ja näyttää huolestuneelta, oli hänen äänessään ja koko olemuksessaan hienon hienoa epäkunnioitusta toisen suruja kohtaan, niinkuin hän ei olisi ottanut uskoakseen valittajan tilan auttamattomuutta tai voinut edes perin pohjin käsittää hänen kärsimyksiänsä.
Sanoihan Eemil juuri sen, mitä Heikki oli tällä omalla sydämellään tuntenut katsoessaan renkiä silmiin siellä maalla. Kun Heikki oli juuri päättänyt ruveta toisin ajattelemaan, niin nyt Eemil olisi taas sinnepäin. Ethän voi kieltää erotusta ihmisten välillä mitä tulee heidän kykyynsä, heidän sisälliseen voimaansa, hengen lahjoihin! sanoi Heikki taas yhtä ivallisesti.
Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin; myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin. Hän tervehti melkein syleillen ja oli kysymyksineen paikalla keskellä toisen sisäisintä maailmaa. Hän oli jo naimisissa ja hänen pieni vaimolyllerönsä oli yhtä iloinen kuin hänkin.
Ja näin oli se viimeinen voitto tapahtunut: Joitakuita aikoja tuon kappeliretken jälkeen oli Eemil tullut Heikkiä tapaamaan, oli tullut ihan hengästyneenä tapansa mukaan. Kuulehan, Heikki, sanoi hän, piäppä puhe ensi juhla-iltamassa! Ovat käskeneet minua toimittamaan puhujan torstaista viikko isänmaalle! Heikki tietysti säpsähti ja veri nousi hänen päähänsä.
Päivä, jona hän saapuu uuteen kotiinsa, on kauvan pysyvä pitäjän kaikkien köyhien muistissa." "Mutta velikulta!" huudahti tohtori serkkunsa avatessa ovea, "missä oletkaan ollut?" "Jokivaaralla." "Aina tähän saakka?" "Etkö jo ulkomuodostanikin sitä näe, Eemil?" "Näenpä vaan, Juho, että olet löytänyt jonkun johon panet enemmän arvoa kuin omaan itseesi!" "Marian!" "Senhän arvasinkin.
Kyllä kiellän, pani Eemil varmasti. Kyvyt saattavat olla erilaiset. Mutta se erilaisuus ei meitä vielä erottaisi. Meitä erottaa muiden ulkoapäin tuleva arvonanto. Maailma hurraa kullanlöytäjälle siksi, että kulta kiiltää, mutta unohtaa mustan metallin kaivajan.
Mutta Eemil ei onneksi istunut kauan. Hän nyykäytti seuralle hyvästiksi päätä ja katosi jotakin paperilippua liivintaskustaan hakien. Muut ottivat Heikin vastaan aivan toisella tavalla. Nousivat paikoiltaan tervehtiessä ja kuuntelivat huomaavaisesti mitä hänellä oli sanomista. Oli jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa heidän käytöksessään.
Sitä paitsi, kuten itse sanoit, se on vanhimpia jumalallisia käskyjä ihmisille. Mutta ethän voi asettaa Snellmania, Suomen suurta nostajaa, esimerkiksi jonkun nurkkakirjurin arvoiseksi! Katsos, sinä unohdat, sanoi Eemil, että jos Snellman nosti Suomen, niin Suomi oli kumminkin se, joka nousi. Meitä pettää se, että työn tulokset ovat useimmiten niin erilaiset.